VPK:n joulumyyjäiset – Joulu käyntiin!

Heippa pitkästä aikaa! Aikamoista hiljaiseloa ollut täällä blogissa, mutta tauko tuli nyt tarpeeseen. Tänään heräsin henkiin kuolleista ja vietin päivän VPK:n joulumarkkinoilla. Se oli mun ensimmäinen jouluaktiviteetti tänä vuonna. Joulu on ihan älyttömän kiva aika vuodesta, mutta se herättää tänä vuonna aika ristiriitaisia fiiliksiä. Siitäkin huolimatta, joulu tulkoon.

VPK07

Joulumarkkinoita on nyt viikonloppuisin kaupunki täynnä. Nämä perinteiset VPK:n markkinat olivat kuluvan vuoden ensimmäiset, mutta samainen tapahtuma järjestetään tänä vuonna vielä kahdesti: 6.12. sekä 13.12. Poiketkaa ihmeessä, hurjasti ihmisiä myymässä omin käsin tehtyjä juttuja,  villasukista korvakoruihin, hunajasta joulukalentereihin, himmeleistä ihan mihin tahansa joulukoristeisiin.

VPK05

Mä vietin päivän ystäväni myyntikojulla joulukortteja ja seinäkalentereita kaupitellen. Molemmilla puolilla istui mukavia ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia ja hämmästellä kaiuttimista tulevaa joulumusiikkia, joka oli varmaan nauhoitettu samana vuonna kuin itse VPK-talo rakennettu.

VPK03

Joulu on siitä kivaa aikaa, että ihmiset ovat aina hyvällä tuulella. Mieltä piristi hurjasti myös henkilö, joka tuli kysymään olenko Santsikuppi. En ikinä lakkaa hämmästelemästä sitä, jos joku tunnistaa naaman perusteella tämän blogin pitäjäksi. Sain kaffetta ja kaikkee. Olen otettu!

Jouluun, ja oikeastaan koko vuoteen sopiva motto: älä koskaan jätä positiivista huomionosoitusta tekemättä, jos siihen tulee mahdollisuus. Saatat pelastaa toisen päivän.

VPK01

Varvintorin Café Manuela

Poikkesin tänään Varvintorin laidalla sijaitsevaan Cafe Manuelaan, nyt kun se sijaitsee nykyisestä kodistani sopivan kävelymatkan etäisyydellä. Tätä ennen Manuela ei ole oikein ikinä osunut minkään matkan varrelle, missään tilanteessa: tuntuu, että paikka on aika syrjässä, eikä täällä päin Turkua tapahdu yhtään mitään, paitsi kesäaikaan. Muistan, että poikkesin tässä kahvilassa edelliskesänä ja yllätyin siitä, miten viihtyisä paikka oli.

manuela01

Tänään Manuelassa on lounasaikaan hiljaista, eikä täältä lounasta saisikaan, ainoastaan perinteisiä kahvilatuotteita. Manuela on mielestäni sisätiloiltaan paljon viihtyisämpi kuin kadulta tarkastellen uskoisi. Aito suomalainen kahvila niin vitriinin tarjottavien, sisustuksen kuin musiikkitarjonnankin suhteen. Korvapuusteja, sämpylöitä, munkkeja, Radio  Nova, pöydät kirsikansävyisiä.

Ensimmäisen tunnin istuskelin kaikessa rauhassa, toisella puolella kahvilaa juomiaan hörppi vain muutama asiakas. Hetken päästä sain kuitenkin kuunnella naapuripöydän Viagra-keskustelua korvat punaisina. Täyteen asti kahvila ei missään vaiheessa tullut, mutta monet selvästi saapuivat Manuelaan iltapäivänkahville, ja tila täyttyi lopulta iloisella puheensorinalla. Todella perinteinen kahvila, mutta mä tykkään tästä(kin).

Pika-arvio:

  • Yleinen viihtyisyys: 9
  • Karjalanpiirakka munavoilla: 9
  • Cappuccino: 7+
  • Asiakaspalvelu: 8
  • Pöytäkeskustelujen kiinnostavuus: 9+
  • Katukuvan seurattavuus: 6

             manuela03

Cafe Manuela
Läntinen rantakatu 65

 

Avoinna:
ma–pe 8–20
la 10–19
su 10–19

Särkyykö astioita kuten elokuvissa?

Kävin katsomassa dokumenttielokuvan Äidin toive. Se oli hyvä, koskettava dokumentti. Teos oli samalta ohjaajalta kuin loistava Miesten vuoro, ja jotenkin dokumentin tunnelman kyllä tunnistikin samankaltaiseksi. En juuri ikinä itke elokuvissa, enkä tälläkään kertaa, mutta jokin sisälläni kyllä liikahti siitä huolimatta, etten ole äiti, enkä siinä mielessä kykene äitiyteen samastumaan. Dokumentissa esiteltiin äidin ja lapsen suhdetta eri maailman kolkissa, erilaisten äitien kuvaamana. Amerikkalaisäidin avaruus-diibadaabaa lukuun ottamatta tarinat olivat koskettavia ja elämänmakuisia. Kaikki  erilaisia, kaikki silti sellaisia, joita yhdisti  ehdoton, välillä kivulias ja varmasti koko kehon täyttävä äidinrakkaus.

Vaikken elokuvissa itkenytkään, niin muuten kyllä. Olen harrastanut viime aikoina sellaisia raivoitkuja, että silmät tuntuu pullistuvan päästä ja kyynelkanavat pysyvät aktiivisesti työn touhussa.  On tuntunut epäreilulta. Naapuri on varmaan miettinyt, että koirako se siellä ulisee vai hanskat tiskiin heittänyt ihmisraunio. Aineellisilta vahingoilta on silti toistaiseksi vältytty.

Mietin kerran, että mahtaako ihmiset oikeasti suutuspäissään rikkoa astioita niin kuin elokuvissa? Vaikka olisin niin raivoissani, että haluaisin heitellä lautasia, en varmasti osaisi päättää minkä lautasen sitten uhraisin, varsinkaan kun ne ovat kaikki tällä hetkellä niin kauniita. Etsisin varmaan kaapista sen, josta on lohjennut jokin pieni pala reunasta, tai joka olisi edes likainen. Kaiken tämän vaivan ja suunnittelun jälkeen astioiden paiskiminen tuskin olisi enää kovin spontaania, ja koko jutusta menisi hohto. Murehtisin varmaan sitäkin, että sitten pitää siivota koko asunto, kun pieniä lasinsiruja on koko kämppä täynnä. Pillahtaisin lasinsirujen keskellä takuulla uudelleen itkuun.

Niin että miten on, särkeekö joku astioita suutuspäissään, oikeassa elämässä? Ja voiko tällä kaavalla mitata, kuka on tunne- ja kuka järki-ihmisiä?

tähtiintähyilijät

Välillä mä mietin miten ihmiset jaksavat. Mulla on joskus, onneksi vain lyhyinä ajanjaksoina kerrallaan, vaikeuksia jaksaa, vaikka mulla on asiat oikeasti todella hyvin. Miten ihminen kestää esimerkiksi oman lapsensa kuoleman? Syöpädiagnoosin?  Vakavat onnettomuudet? Koska on pakko? Tuntuu, että romahdan jo paljon, paljon pienemmistä asioista. Ja pohdin tällaisia keskellä mustinta vuodenaikaa. Ehkäpä on vaan syytä keskittyä olemaan kiitollinen siitä mitä on, ja toivoa parasta myös tulevalle. Ja pitää as(t)iat tärkeysjärjestyksessä.