Viikon kahvila – Cafe Wäinö

wäinö05

Ihanaa, Turussa on melkein kevät! Talvi on loppujen lopuksi lipunut aika nopeasti ohi, ja jos talvi nyt väistyy antaen keväälle tilaa, niin huudan halleluujaa. Itse asiassa pikkupakkasetkaan eivät haittaa, kunhan on aurinko ja valoa.

Taisin jo ennen koko talven alkua kehua, miten kahvilajuttuja on tulossa tähän blogiin jatkossakin. Siihen oli myös oikea syy, sillä suurin osa kahvilajutuista hautautui vanhan blogialustan uumeniin. Noh, nyt tämä vihdoin toteutuu, kun lanseeraan suureellisesti viikon kahvila -postaussarjan ja uhoan kirjoittaa joka sunnuntaille viikon kahvila -postauksen.

Ja mikäpä olisikaan sopivampi tapa aloittaa, kuin kahvila Wäinö. Wäinö on nimittäin se kahvila, josta kirjoitin vuosia sitten ihkaensimmäisen blogipostaukseni.

Cafe Wäinö, Wäinö Aaltosen museon yhteydessä toimiva kahvila ei juuri houkuttele ulkonäöllään. Myllysillan kupeessa sijaitseva museo on pikkaisen rapistunut vuosien saatossa,  mutta sisätilat ovat huomattavasti ulkokuorta siistimmät. Myös kahvila on omasta mielestäni eri kiva.

wäinö01

Oletteko huomanneet, että ulkopuolella lukee edelleen kahvio? Jo pelkästään siitä tulee mieleen 60-luku. Vai voitteko kuvitella, että joku vuonna 2016 perustaisi kahvion? Ulkona on myös lasivitriini, sekin harvinaista nykypäivänä. Jos Wäinöä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin sanoisin, että autenttinen.

wäinö06

Wäinössä ei konstailla trendien aallonharjalla, vaan tehdään sitä samaa,  mikä on toiminut jo vuosikymmenien ajan. Erilaisia suolaisia piirakoita ja perinteisiä makeita herkkuja.  Wäinössä on aina tilaa, muttei ikinä hiirenhiljaista. Tälläkin kertaa, vain puoli tuntia ennen sulkemisaikaa, kahvilassa on vielä kymmenkunta asiakasta.

wäinö02

Wäinö on maanantaita lukuunottamatta aukisin viiteen, maanantaisinkin neljään. Monet museokahvilat ovat maanantaisin kokonaan kiinni, kuten itse museotkin.

Wäinöstä saa myös lounasta suhteellisen edulliseen hintaan (8,60/6,60 €). Lounaasta ei sen enempää, koska en ole testannut viime aikoina. Pitääpä ottaakin agendaksi seuraavana etäpäivänä. 

wäinö03

Päätin antaa kaikille kahviloille hyvän cappuccinon mahdollisuuden, onhan se ehdoton kahvilempparini. Wäinön vahvuus ei kuitenkaan ole erikoiskahvit, joten suosittelen testaamaan vitriinin piirakoita sekä ihan tavallista kahvia tai teetä. Cappuccino ei tosiaan ollut kummoista ja kahvikupin korvakin turkasen pikkuruinen. Oikeasti, kuka on suunnitellut nämä kahvikupit, joiden korvaan ei aikuisen ihmisen sormi mahdu? Eikö se ole ikään kuin sen korvan idea?

Cafe Wäinö ei tietysti ole aivan keskellä kaupunkia, eli siihen ei ihan sattumalta tule poikettua. Jos kuitenkin asut Martinsillan lähettyvillä tai kuljet päivittäin jokirantaa päästä päähän, sopii tämä paikka loistavasti pysähdyspaikaksi.

Kello tulee viisi, ja lähden kahvilasta vielä kauden taidetta katsellen. Wäinöön on helppo mennä yksinkin, siellä voi nimittäin puhua vaikka seinille.

wäinö04

http://www.cafewaino.fi/

Viikon ruokajuttuja

Aurinkoista lauantaiaamupäivää! Tässäpä jälleen yhteenkoottuna viikon ruokajuttuja.

blanko

Viikon ekan lounaan söin Blankossa. Parsakaali-tortellonigratiinia ja mozzarellasalaattia. Blankon lounaat vaihtelevat laadultaan ja kooltaan omasta mielestäni aika paljon, tällä kertaa annos oli hyvänkokoinen ja -makuinenkin,  tuo gratiinihässäkkä yllätti.  Lämpimän ruoan ja salaatin suhde oli kohdillaan, läheskään aina ei ole.

Onko joku muu muuten joskus ihmetellyt, mikä juttu tuo Blankon joka annokseen sisältyvä kahden patonkipalan kombo on? Siis ihan joka ikisessä annoksessa keitosta grillipihviin. Mä en syö niitä ikinä, ne on usein vähän kovia. (Kyllä, olen käynyt Blankossa liikaa lounalla.)

roots02

Tällä viikolla kävin jopa kahdesti Rootsissa, joka on yksi lemppareistani, mitä tulee lounaspaikkoihin Turussa. Tiistaina listalla oli tofu-juurespataa, paahdettuja manteleita, tummaa riisiä ja tomaatti-rucolasalaattia. Rootsin annoksista ei jää ikinä nälkä, muttei toisaalta tule usein ähkyäkään. Tällä  kertaa se ähky oli kyllä lähellä, äärettömän täyttävä setti. 

kadosushi

Keskiviikkona kaupungilla lounastelu jäi väliin, mutta torstaina kävimme Maaritin kanssa Kado Sushissa Kauppahallissa – oli muuten ensimmäinen visiittini Kado Sushissa ikinä. Yllättävää sinänsä, kaikki nimittäin mainostavat Kadoa Turun parhaaksi sushiravintolaksi. En vaan ole ikinä oikein päässyt sushin makuun, mistä johtuen en myöskään käy sushilla. Samasta syystä puikoilla syöminen on mulle aikamoista taistelua, mutta onnistuin syömään tämän lounaan silti kunnialla, ja aivan kelpolounas tämäkin oli. Parhaimman sushipaikan tittelistä en osaa sanoa mitään, koska vertailupohjani on niin hataralla pohjalla.

niska

Torstaina kävin pitkästä aikaa myös Niskassa, kun treffasin paria ystävää työpäivän jälkeen. Valitsin listalta taas kerran Merikapteenin. Jos olen noviisi kommentoimaan sushin laatua, niin pizzasta on jo enemmän kokemusta. Ja Niskan pizzoja suosittelen lämpimästi. Itse paikka sekä palvelu on mutkatonta, hinnat kohtuullisia ja pizzat, anteeksi peltileivät, maistuvia.

roots

Perjantaina suunnattiin toistamiseen tällä viikolla Rootsiin ja vegeburgereille. Huono kuva, mutta älkää antako sen hämätä: Rootsin perjantaiburgeri on aivan sikamaisen hyvä! Annoksen kruunaa yleensä Rootsin omat ranskikset, mutta tällä kertaa ne oli korvattu raikkaalla salaatilla. Hyvää näinkin. Kokeilkaa ihmeessä. Burgerissa on soijapihvi, aasialaista cole slawta, chilimajoneesia, korianteria, pikkelöityä kurkkua, marinoitua punasipulia ja herne-tofudippiä. Uskaltaisin väittää, että maistuu myös lihaburgereihin tottuneille. Nämä burgerit saa kuitenkin myös gluteenittomana sekä vegaanisena.

marabou

Loppukevennyksenä viikon makuhermoja kutkuttavin suklaa, nimittäin tämä Marabou Crispi. Siis aivan jumpetun hyvä! Liian hyvä. Just tän takia suklaa on kaikkien mahamakkaroiden ja kaksoisleukojen arvoista. Kivaa viikonloppua! 

/Riikka

Korujen ja meikkien säilytys

Innostuin tekemään tällaisen pikapostauksen, sillä löysin tänään Tigerista jotakin, minkä hyvästä järjestelijä sisälläni saa taas hykerrellä tyytyväisyydestä. Nimittäin kivan korutelineen – vihdoinkin.

Olen jo pitkään miettinyt, miten ihmeessä saisin kaulakorut ja korvikset johonkin järkevään säilytykseen. Näkemäni korutelineet ovat usein liian koristeellisia, epäkäytännällisiä tai rumia – tämä  taas on yksinkertaisuudessaan juuri se mitä tarvitsen. En ole varmasti yksin tämän asian kanssa – kaulakorut ovat aina solmussa keskenään ja korvakorut sikinsokin jossakin purnukan pohjalla.

korut

Tänään silmiini osui sitten tämä. Koruteline, jossa on rivissä palkit korvakoruja varten sekä muutama koukku kaula- tai muita koruja varten. Pientä viilaamista tuo teline vielä vaatisi, lähes kaikki kaulukorut nimittäin ovat pidempiä kuin mitä tuohon saa roikkumaan ilman, että ne laahaavat pöytää. Mutta kelpaa, pidemmille koruille pitää keksiä sitten jotakin muuta.

Toinen juttu onkin sitten, miten saan kissan kynnet pidettyä tuosta erossa. Kaikki kiiltävä kiinnostaa Upia, nimimerkillä yksi kaulakoru jo säpäleinä.

meikit

Ostin samalla myös tällaisen meikkitelineen, joka on kuin tehty huulipunien säilytykseen. Tajusin tosin samantein, että pitää käydä ostamassa toinenkin kappale, eivät ne kaikki tuohon mahtuneet. Tähän asti olen pitänyt kaikkia meikkejä erittäin kätevissä Palaset-laatikoissa. Niissä meikit ovat suojassa pölyltä, mutta huulipunat on kieltämättä kätevämpi säilyttää pystyasennossa.

Ostin myös tämän omenasaippuan, koska se vaan näytti niin kivalta. Onneksi edukkaassa Tigerissa voi tehdä heräteostoksia.

 omena

Throwback: vuonna 1997

Ajattelin ensin, että olisin tehnyt näitä Throwback-julkaisuja parin-kolmen vuoden välein. Sitten aloin pohtia vuosituhannen viimeisiä aikoja. Näennäisesti lyhyt neljän vuoden ajanjakso, kaikki neljä vuotta silti tyystin erilaisia. Nykyään vuodet muistuttavat yhä enemmän toisiaan, mutta tuolloin ei todellakaan ollut sama asia olla seiskaluokkalainen kuin kasiluokkalainen. Kaikki musiikkimausta kavereihin, vaatteisiin ja sosiaaliseen statukseen saattoi vaihtua päälaelleen – siksi loikka vuodesta 1996 vuoteen 1999 tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Jatketaan siis vuodesta 1997. Siirryin  yläasteelle, lapsuudesta teini-ikään. Miten sitä 14-vuotiasta itseään nyt kuvaisi. Tasapitkä pitkä polkka, flanellipaitis koko vuoden päällä, silmissä viattomuus ja ujous, kasvoissa lapsen pyöreyttä. Ei liene vaikea uskoa, etten ollut mikään luokan raggari.

Riikka 1997

Totta puhuen yläasteikä herättää edelleen lähinnä kiusaantunutta ahdistusta. Kaikki se keskenkasvuinen lapsellisuus, epävarmuus ja vaivaantuneisuus – kuka nyt oikeasti haluaa palata tuohon aikaan edes ajatuksen tasolla?

Suurimmat sosiaaliset suhteeni muodostin vuonna 97 kirjekavereiden kanssa, joita minulla oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kymmeniä. Joka päivä kotona odotti lähes poikkeuksetta kirje tai useampi. Taisi sieltä välillä tulla joku lehtikin, MeKaks, Sinä&Minä tai Suosikki.  Tyttöporukalla kierrätettiin vihkoja, joita kutsuttiin slämäreiksi tai slameiksi. Kirjepapereihin, kyniin ja postimerkkeihin kului suuri määrä markkoja. Oli mulla sitten myös ihan oikeita kavereita. Niiden kanssa hengailtiin, hihiteltiin nurkissa, puitiin salaisuuksia ja oltiin vuoroin yökylässä.

Yhteiskunnallisesti ikimuistoisin tapahtuma vuodesta 1997 on Prinsessa Dianan kuolema. Oli sunnuntai, istuin kotini sohvalle, laitoin telkkarin päälle, ja siinä se oli. Moottoritietunneli, betoniseinät ja yksi rusinaksi musertunut auto. Seurasin uutisia silloin tarkasti, koska kuten jo aiemmin mainitsin, kuninkaallisissa oli 90-luvulla jokin taika. Jossakin varaston laatikoissa pitäisi edelleen olla kirja ”Tribute to Diana, princess of Wales”, epäilemättä myös jokin tarkoin sommittelemani leikekirja.

Telkkarista katselin Kotikatua, Teho-osastoa ja Tuttu Juttu Show’ta. Viimeksi mainitussa olin jopa yleisössä kerran, hah. Leffoista ekana tulee mieleen tietysti Titanic, jonka kävin katsomassa elokuvissa jopa kahdesti… Oli ilmeisen hyvä siis.

Vuoden 1997 musiikkimakuani kuvastaa ehkä parhaiten Apulanta ja Tehosekoitin. Vaikken ulkoiselta olemukseltani muistuttanut edes etäisesti kapinallista, pitkäsoitot Ehjä ja Köyhät syntiset soivat tiuhaan tahtiin cd-soittimessa.  Nuo yläastevuodet olivat kyllä siitäkin kummallisia, että musiikkimaku saattoi vaihtua hetkessä toiseen laidasta toiseen. Tuttuja nimiä kaikille: Spice Girls, Paradisio, Princessa, Hanson, Daze. Tuohon vuoteen mahtuu kaikkiaan älytön määrä ikivihreitä hittejä, kuten Macarena-rallatus. Alla olevan sinkun ostin kymmenellä markalla.

Ostin tuona vuonna myös cd-levyn, jonka nimi oli Tribute to Diana. Se oli täynnä hempeitä slovareita. Ei ollut paljon poikia, joiden kanssa tanssia niiden tahtiin. Vaikeaa se olisi ollutkin, ensin olisi nimittäin pitänyt uskaltaa puhua jollekin pojalle, tai edes katsoa päin.

Voi 1997, onneksi menit jo aikoja sitten.

No siitä sokerista

Kirjoitin pari viikkoa sitten sokerilakon aloittamisesta. Melkein samaan hengenvetoon totesin, että lakko tuskin kestää kovin montaa päivää. On tässä vuosien aikana jotain itsestään oppinut, ei se nimittäin kestänytkään.

Mutta kuitenkin kolme päivää! Ja vielä viikonlopun aikana. Saavutus sekin, varsinkin ihmiselle, joka mielellään syö jotakin makeaa viikon jokaisena päivänä.

blanko02

Kuten silloin aiemmassa postauksessa jo taisin todeta, tavoitteena ei ollut ikuinen totaalikieltäytyminen sokerista. Itsensä haastaminen sen sijaan oli ihan virkistävää. Sokerista kieltäytyminen on joskus jopa yllättävän vaikeaa – varsinkin jos alkaa koluta kaikkien syömiensä ruokia tuoteselosteita, ravintola-annoksista puhumattakaan. Oikeastaan ideana olikin karsia syömisistä pois vain kaikki ylimääräinen sokerihöttö makeine jälkiruokineen, karkkipusseineen ja konvehteineen.

Muutaman päivän lakon aikana vahvistui ajatus, ettei  täysi sokerittomuus ensinnäkään ole sen arvoista – tietyt sokeriherkut kun oikeasti tekevät päivistä välillä elämisen arvoisia. Sokerittomuus myös lisää ruoasta ”haaveilua”: jos sokeri on pannassa, alkaa tekosyiden varjolla syödä muita, aivan yhtä epäterveellisiä herkkuja. Tai ihan vaan sitä tavallistakin ruokaa, isompina annoksina. 

kellariravintola

Itse opin lapsuudessa syömään pullan päivässä, eikä sitä pidetty ikinä huonona asiana. Vanhempani syövät edelleen pullan päivässä iltapäiväkahvinsa kanssa, ja ovat oikein sutjakassa kunnossa. Kyse on enemmän siitä, mitä ja miten paljon syö sen pullan lisäksi. En myöskään keksi yhtään hyvää syytä, miksi olisin jättänyt yllä olevan, tuoreen, herkullisen, kermavaahdolla sekä hillolla täytetyn laskiaispullan syömättä. Pikemminkin olisin tullut kiukkuiseksi, jos olisin kieltänyt sen itseltäni.

Kolmen päivän sokerilakko opetti silti ajattelemaan sitä sokerin määrää, jonka syö lähes huomaamatta: konvehti siellä, suklaapatukka täällä, ei kai se puolikas karkkipussi nyt niin paha ole? Itse saan välttää juuri noita välipaloina hotkaistuja herkkupaloja, jotka eivät yksittäisinä kertoina haittaa, mutta päivittäin nautittuna alkavat näkyä vyötäröllä.

tintå

Tein itseni kanssa löyhän sopimuksen nauttia makeaa maltillisesti, ja jättää esimerkiksi työpaikalla herkuttelut minimiin. Tajusin, että kun sokeria syö koko ajan, siitä katoaa myös se hohto. Makean hohto, jonka saavuttaa, kun malttaa olla suurimman osan ajasta ilman.

blanko

Kaikki elämäntapaparannukset, joita ei voi kuvitella jatkavansa vaikka  hamaan tappiin asti, eivät ole sen arvoisia. Heti, kun elämästään kieltää jotakin vain itseä kiusatakseen, katoaa koko jutusta järki. Siksi syön sokeria, hyvällä omallatunnolla.

/R