Aihearkisto: Uusperhe

Millaista on olla äitipuoli?

Millaista on olla äitipuoli?

Minulta kysytään tätä usein. Ei välttämättä aina juuri näillä sanoilla, mutta aiheeseen liittyviä kysymyksiä tulee usein. Miltä se tuntuu? Millaiset välit sinulla on lapseen? Entä lapsen äitiin? Totteleeko lapsi sinua? Rakastatko lasta kuin omaasi? Miltä se tuntuu, että puolisolla on lapsi, mutta sinulla ei?

Sanon suoraan, että tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa. Tämän julkaisun kirjoittaminen ja varsinkin julkaiseminen jännittää. Aiheella on ensinnäkin monta puolta: on se lapsen puoli, molempien vanhempien puoli erikseen, isäpuolen sekä minun puoleni – sen lisäksi ehkä vielä muitakin puolia, ja jokaisen perheen kohdalla aina erilainen tarina. Itse osaan tietysti kertoa aiheesta vain omasta näkökulmastani. Toiseksi, aihe on herkkä ja henkilökohtainen.

Edes niitä omia ajatuksia on haastava kirjoittaa auki, koska asia herättää tunteita niin laidasta laitaan, ja tunteet vaihtelivat varsinkin äitipuoleuden alkutaipaleella lähes päivittäin. Joinain hetkinä olin asian suhteen hyvinkin tasapainossa, ja tunnin päästä olo saattoi olla jo aivan erilainen. Nyt kolmisen vuotta kestänyt roolini äitipuolena on ollut välillä kasvukipuinen, mutta varmasti suhteessa monen muun tarinaan helppo ja sopuisa. Rooliin myös kasvaa pikkuhiljaa, vaikka tunteet äitipuolena saattavat vielä vuosienkin päästä heitellä.

Olen pallotellut tätä kirjoitusta suuntaan ja toiseen, välillä melkein poistanut koko luonnoksen, ja sitten kuitenkin säästänyt sen. Tästä aiheesta kirjoitetaan edelleen julkisesti melko vähän, vaikka se on niin arkipäiväinen ja yleinen yhteiskunnassamme. Varmasti jokainen meistä tuntee nykyään ainakin yhden uusperheen – siksi päätin lopulta pitää julkaisuni. Siitäkin huolimatta, että tähän julkaisuun liittyy niin paljon henkilökohtaisia ja herkkiä tuntemuksia.

Tässä omia, irtonaisia ajatuksiani äitipuolena olemisesta.

Sattuma.

Äitipuoleksi tullaan sattumalta. Sitä ei harjoitella eikä tavoitella: kukaan ei (kai) ajattele ikinä mielessään, että voisinpa tässä etsiä itselleni puolison, jolla on jo lapsia, jotta voisin olla puolivanhempi. Yleensä se menee kai niin, että sitä löytää ihmisen, jonka kanssa asiat loksahtavat kohdilleen, ja jolla sattuu olemaan edellisestä suhteesta lapsi tai lapsia. Niin vain käy. Varsinkin, jos ikää on 30 tai yli.

Äitipuoleksi ei kasveta kuten vanhemmuuteen yleensä, vaan tilanteeseen hypätään vauhdista. Siinä vaiheessa, kun astut kuvioihin, on puolisollasi ja hänen lapsellaan usein jo tutut kuviot, tavat ja perinteet, joissa luovit parhaasi mukaan. Tavat eivät välttämättä ole sellaisia, jotka ovat sinulle luontaisia tapoja toimia – mutta mikä toisaalta olet muuttamaan toisten tuttuja tapoja, joita on kenties jo vuosia toteutettu?

Tuoreena äitipuolena pitää mielestäni ensin seurailla ikään kuin tarkkailijan asemassa ja totutella tilanteeseen. Vasta hetken päästä on mahdollista päästä täysillä mukaan, vaikka vanhempi ja lapsi mukaan avosylin ottaisivatkin. Ainakin itsellä on toiminut se, ettei ole edes yrittänyt olla 100 % mukana kaikessa, vaan hakenut myös sitä omaa aikaa.

Paha äitipuoli.

Koko äitipuoli-nimike herättää minussa usein kylmiä väreitä. Olemmehan jo pienestä pitäen oppineet, millaisia äitipuolet ovat: ilkeitä, pahansuopia ja pelottavia. Voin kertoa, kuinka absurdilta tuntuu lukea lapselle iltasatua, jossa äitipuoli houkuttelee lapsen syömään myrkkyomenaa tai ohjaa värttinän luokse. Että hyvää yötä vaan, t. äitipuoli.

lokakuu01

Toisaalta, en ole puolisoni lapselle äiti sanan missään merkityksessä. Hänellä on oikea, kokopäiväinen äiti, eikä mitään puolikkaita. Olen hänen isänsä puoliso ja aikuinen, johon voi luottaa, mutta puolikkaaksi äidiksi minusta en ole. Enkä usko, että kukaan kokee, että minun sellainen tarvitsisi ollakaan. Asiaa vahvistaa vielä sekin, että bonus on meillä pääsääntöisesti vain joka toinen viikonloppu, eli niin sanottua tavallista arkea elämme valtavan vähän. Niissä perheissä, joissa bonuslapset vaihtavat kotia viikon välein, voi tuollaisia arkeen vahvasti liitettäviä puolikkaita äitejä ehkä muotoutuakin.

Tähän ”virkaan” ei ole olemassa erityisen hyvää vaihtoehtoista termiä, joten näillä mennään. Meillä ei kuitenkaan juuri puhuta äitipuolesta, lapselle olen ihan vaan Riikka etunimelläni.

Et sä oo mun äiti.

Toisin kuin voisi kuvitella, en ole  (vielä) kertaakaan kuullut tätä uhmaavaa toteamusta bonuslapseni suusta! Vielä toki ehtii…

Meidän tilanteessa se, että lapsen molemmilla biologisilla vanhemmilla on uudet puolisot, on lapselle täysin arkipäiväinen asia. Jopa se, että myös minä määrään omalta osaltani meidän talossa ja olen mukana luomassa perheemme sääntöjä, on sujunut usein jopa yllättävän hyvin. Toki aina ei ole ruusuista, mutta tuohon et oo mun äiti –uhmaukseen ei ole toistaiseksi tartuttu.

Entä miltä tämä rooli ylipäätään aluksi tuntui? Kuten totesin, toisten arkeen hyppäämisessä oli alkuun totuttelemista. Sen lisäksi totuttelin päiviin, joissa ylipäätään on lapsi läsnä, sillä minulla niitä ei ennestään oikeastaan ollut. Olen perheen kuopus ja sen lisäksi en ole sillä tavalla erityisen lapsirakas, että olisin hakeutunut lasten seuraan aiemmissa elämänvaiheissa. Siksi se, miten lapsen kanssa leikitään ja miten hänen kanssaan toimitaan olivat mulle aluksi aika uusia juttuja, vaikka se hassulta kuulostaakin. Bonus toki oli jo 5-vuotias kun tulin mukaan kuvioihin, joten edelleenkään en tiedä, miten ihan pienen lapsen kanssa toimitaan. 😃

Kokonaisuudessaan alku oli kaikkineen yllättävän luontevaa. Bonus otti minut vastaan ilman suurta draamaa, enkä ollut hänelle uhka vaan pikemminkin yksi tyyppi, joka vain tuli mukaan kuvioihin isin seuraksi. Onneksi, siitähän on ollut tässä ihan valtava apu.

Me vietetään tällä hetkellä aika vähän ihan tavallista arkea bonuksen kanssa, mutta silloin kun me ollaan yhdessä, me saatetaan esimerkiksi askarrella yhdessä, leikkiä piilosta, leipoa tai puuhata jotakin pihalla. Hän on myös jo sen ikäinen, että hän touhuaa paljon itsekseen omassa huoneessaan. Meillä on omasta näkökulmastani katsottuna hyvät välit, vaikka luonteiltaan me aika erilaiset ollaankin. Suhteen muodostaminen on vaatinut kaikilta osapuolilta asioita, vaikka lapsi asian varmaan aika eri tavoin ajatteleekin. Koen kuitenkin vastuuni olla lapsen silmissä luotettava ja esikuvallinen hahmo. Toisaalta myös mä olen vain ihminen, huonoine ja hyvine päivineni.

lokakuu05

Mustasukkaisuus.

Niin hassua kuin se onkin, äitipuoleus aiheuttaa joskus myös mustasukkaisuuden ja kateuden tunteita. Ei siitä, ettei saisi itse kylliksi huomiota, vaan pikemminkin kateutta ja haikeutta siitä, että oma puoliso on jo kokenut vanhemmuuden. Pistoksia siitä, ettei meistä molemmat voi tuntea mahdollisen tulevan lapsen syntymää enää täysin samalla tavalla, koska toinen on sen kerran jo kokenut. Mustasukkaisuutta siitä, että bonuslapselle se oikea vanhempi on se syli ja turva, jonka hän valitsee, jos pitää valita. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, ettei minua koskaan ole suljettu ulkopuolelle.

Syyllisyys.

Syyllisyyttä kokee todella usein esimerkiksi juuri edellä mainituista syistä. Miksi olla turhamainen, mustasukkainen, kiukkuinen tai hankala, kun siihen ei ole varsinaista aihetta. Aina kun hermostun puolisolleni tai lapselle tai ihan vaan tuskastun oman pään sisällä omiin ajatuksiisi, koen niistä usein myös syyllisyyttä. Koska asiat ovat hyvin, eikä mitään oikeaa valittamisen aihetta ole.

Voisin myös kuvitella, että vaikka omienkin lasten kanssa menee varmasti välillä hermot, on se erilaista kuin lapsen kanssa joka on puolisosi muttei sinun. Asioita varmasti suodattaa ihan eri tavalla oman lapsen kanssa, ja oman lapsen kanssa voi varmasti myös riidellä jollain tavalla avoimemmin ja vapaammin. Toisen lapsen kanssa sitä miettii, että minkäköhän trauman mahdoin tämän sanaharkan myötä aiheuttaa.

lokakuu09

Tiedät tunteen, kun olet itse.

Äitipuolena oloa on vaikea kuvailla ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Toisaalta myös kokemuksia lienee yhtä monta kuin äitipuolia. Uskon, että siihen liittyy vahvasti myös se, onko itsellä jo omia biologisia lapsia olemassa vai onko pelkässä äitipuolen asemassa. Tiettyihin tilanteisiin osaa varmasti asettua paremmin, jos on jo itsekin äiti. Ristiriitoja voi silti syntyä monista aiheista. Ja tunteet heittelevät täysin laidasta laitaan: iloa, voimattomuutta, mustasukkaisuutta, lämpöä, huonoa omatuntoa, pelkoa, naurua ja itkua. Kaikkea sekaisin, varsinkin alkuvaiheessa. Kun ei ole itse vanhempi, niin tietyt asiat varmaan ärsyttävät enemmän kuin jos lapsi olisi oma.

Eräs päivä mielessäni kävi ajatus: äitipuolena itsestään näkee toisinaan sen kaikkein rumimman puolen itsestään. Sen mustasukkaisen tai vihaisen. Ainakin itse olen kokenut niin  välinpitämättömyyttä, kiukkua, turhautumista kuin mustasukkaisuuttakin. Omien ristiriitaisten tunteiden sekamelskassa on myös vaikea pukea sanoiksi, mitä oikeastaan ajattelee. Eikä välillä voi olla ajattelematta, että tämä tässäkö olen minä, enhän mä näin voi ajatella ja tuntea?

 Vain elämää.

Vaikka äitipuolena oloon liittyy paljon ristiriitaisia ja vaikeita tunteita, voin kertoa että siihen liittyy myös hyviä ajatuksia. Olen nähnyt jo ”valmiiksi”, kuinka hyvä isä puolisoni on, vaikkei meillä yhteisiä lapsia vielä olekaan. Olen huomannut, miten olen pikkuhiljaa muodostunut pieneksi osaksi bonuksen elämää, ja että joissain tilanteissa hän kysyy apuani, kertoo jonkin salaisuuden tai osoittaa muuten luottamusta minua kohtaan. Ne ovat aika isoja juttuja, ja niissä oma roolini korostuu aikuisena. Uskon, että hyvät välit joka suuntaan vanhempien ja puolivanhempien kanssa merkitsevät paljon suhteen ja luottamuksen muotoutumisessa.

Negatiivisista tunteista suurin osa on oman pään sisällä käytävää kamppailua, joissa avuksi voi olla läheiset, mutta tietyt asiat on vain käytävä läpi itsekseen. Puolison kanssa on puhuttava isoista asioista, jotta tunteet eivät jää liiaksi vellomaan. Omalle kohdalleni on onneksi osunut myös läheisiä, jotka ovat tismalleen samassa tilanteessa kuin itse olen – myös vertaistuen merkitys on ollut todella tärkeää.

Ehkä tärkein asia, minkä olen ensimmäisten äitipuolivuosien varrella oppinut, on se, että on pakko antaa, jotta voi saada jotakin takaisin. Lapselle on avattava sydämensä ja itsensä, vain sitä kautta suhde voi kehittyä – kuten mikä tahansa muukin suhde. Ja silloin lasta kohtaan syntyy myös niitä lämpimiä tunteita.

/Riikka

lokakuu_01_18_10

Kuvat: Linda / Mira 

Askartelua bonuslapsen kanssa vol. 2: viikonloppu kuvina

Tänä viikonloppuna taiteiltiin jälleen bonuslapsen kanssa. Yritin kysellä jo etukäteen, mikä tällä kertaa voisi olla askastelun aiheena. Suurin into kivien koristeluun oli laskenut, ja ainut todellista kiinnostusta herättävä juttu olisi ollut  joustavan hiuspannan tekeminen. Ompelujuttuihin en kuitenkaan vielä toistaiseksi uskaltanut lähteä.

Lopputuloksena oli vapaat kädet akvarellivärien kanssa, jotka jo viime askartelua varten ostin. Lisäksi kävin eilen ostamassa Tigerista väripaletin ja muutamia siveltimiä, jotta väreillä pääsisi tekemään vähän tarkempaakin työtä.

akvarellimaalausta

Tuo Tigerin välipaletti oli oikeastaan tosi kätevä. Eipä tarvitse sutata värien kanssa pahvipalojen päällä, väripaikat eivät sekoitu keskenään, ja lopuksi värit voi putsata pois.

Maalasimme molemmat useita kuvia. Ensimmäiseksi teimme syksyiset puut, näitä oli kuulemma maalattu koulussakin. Joka puolella on nyt värikkäitä vaahteroita, ja niistä saikin paljon inspiraatiota tähän aiheeseen.

Taiteilussa on ehdottomasti parasta se, että samasta aiheesta syntyvä maalaus on aina erilainen, jokaisella taiteilijalla. Bonus sanoi lähes jokaisen maalauksen kohdalla, että sun on kyllä paljon hienompi, mutta sanoin, että ei, meidän teokset on vaan erilaiset, erilaisia tulkintoja samasta aiheesta. Taiteilijan vapaus, nääs.

akvarellimaalausta02

Paperille syntyi lopulta myös paljon muuta tähän viikonloppuun liittyvää, kuten ajatukset tivolissa käynnistä. Itse maalasin tietysti myös mustan kissan, kuten aina. Piirsin jo pienenä paljon kissoja.

akvarellimaalausta04

Maalaaminen on kyllä oikeasti tosi kivaa, vähän samalla tavalla kuin värittäminen tai rikkaruohojen kitkeminen. Ei tarvitse ajatella mitään, antaa vaan siveltimen tehdä työt.

Tsemppiä tulevaan viikkoon!

/Riikka

akvarellivaalauksia

Askartelua bonuslapsen kanssa vol.1: syysketut

Kuten osa lukijoista tietääkin, olen äitipuoli 7-vuotiaalle tytölle. (tosin en pidä tuosta äitipuoli-nimestä, mutta parempaa nimeä odotellessa). Olen ollut toisen R:n kanssa pian jo kaksi vuotta, ja lähes yhtä kauan olen tuntenut tietysti myös hänen tyttärensä. Hän, kutsuttakoon häntä nyt vaikka bonukseksi, on meillä vain joka toinen viikonloppu sekä yleensä yhden illan viikossa, ei siis esimerkiksi viikko-viikko systeemillä, kuten monissa uusioperheissä.

Äitipuolena olemiseen liittyy paljonkin erilaisia omaa tunne-elämää myllertäviä asioita, mutta yksi käytännön haaste on se, että minun on vaikea välillä keksiä tekemistä bonuslapsen kanssa. Siis sellaista luontevaa tekemistä, mistä molemmat tykkäisivät.

Olen aina kokenut olevani surkea lasten kanssa. Olen itse kuopus, eli minulla ei ole ikinä ollut pikkusisaruksia, joita hoivata. Perhepiirissä tai vaikka serkkujen joukossa ei sen liiemmin ollut nuorempia, vaan olin itse yleensä se kaikkien nuorin. Iän karttuessakaan en hakeutunut lasten pariin sen enempää työelämässä kuin vapaa-ajalla. Lasten kanssa seurustelu on ollut itselleni aina jotenkin vähän luonnotonta, ja okei –  tylsää. Jotenkin olen itse aina kokenut, ettei mulla ole lapsille annettavaa, kun en ole mikään hauskuuttaja ja muutenkin usein se, joka kaipaa niitä rauhallisia hetkiä ilman hälinää. Ei siis ehkä se helpoin yhtälö lapsen kanssa, joka taas on erittäin sosiaalinen, puhelias ja haluaisi tehdä paljon asioita yhdessä.

Luonnollisesti en halua kuitenkaan olla moukka. Toivon, että olisin bonuslapselle se kiva aikuinen, enkä ainakaan se pelätty, paha äitipuoli. Siksi päätin kokeilla meille yhteistä kahden hengen askartelukerhoa (isäkin otetaan mukaan, jos suostuu). Toivon, että tämä on se juttu, josta me molemmat voidaan innostua ja joka on sellainen ”meidän juttu”. Tykkään askastelusta ja näpertelystä (olihan taideaineet peruskoulussa aina niitä parhaita tunteja), mutta aikuisena se usein jää näennäisesti tärkeämpien asioiden jalkoihin. Bonus taas on usein kysynyt, että voitaisiinko taiteilla jotain, joten voilà, tässä meille loistava ajankulu.

Viime kerralla askarteimme maitopurkeista kynätelineet, tälla kertaa vessapaperirullista kettuja.

Yritän etsiä netistä sekä helposti toteutettavia että edullisia askarteluideoita. Kettuihin ei tarvinnut muuta kuin kasan vessapaperirullien hylsyjä, mustan tussin ja akryylivärit (muutkin värit toiminevat).

askartelu_kettu06

Toteutus on tosi helppo. Ensin vessapaperirullasta taitetaan päät sisään niin, että niistä muodostuu ketulle korvat. Sen jälkeen saakin taiteilla oman vision mukaan. Arkyyliväreillä pahviin sai heti tosi hyvän pigmentin.

askartelu_kettu05

Jos haluat tehdä tarkkaa työtä, ota avuksi jämäkkä sivellin. Me maalattiin ketut vain sormia apuna käyttäen, mutta hauskannäköisiä ketuista tuli näinkin, varmasti ainakin persoonallisia. Lopuksi kun väri on kuivunut, ketulle piirretään silmät, nenä ja muita yksityiskohtia paksulla mustalla tussilla.

askartelu_kettu04

askartelu_kettu02

Mä innostuin askartelemaan jopa kolme kettua, kolmannen jo siinä vaiheessa, kun muut olivat jo lopettaneet. :D Yksi mun ketuista muistutti enemmän pöllöä, joten oli pakko testata vielä kolmatta saisinko siitä kunnon otuksen… Ehkä en, mutta ainakin nämä ovat kaikki uniikkeja!

Kuivuttuaan ketut pääsivät meidän takan päälle lämmittelemään. Sieltä niiden kelpaa katsella syksyn saapumista.

Lämpöistä viikkoa kaikille!

/Riikka

askartelu_kettu01