Aihearkisto: Sarjat & leffat

Parhaat trillerit tehtiin 90-luvulla

Ennen oli paremmin – ainakin jos pitää panna järjestykseen oikeasti ihokarvat nostattavia jännäreitä.

Katsoin jo nuorena paljon leffoja, itse asiassa silloin paljon enemmän kuin nykyään. Kotona keräännyttiin hyvin usein viikonloppuiltaisin telkkarin ääreen ja katsottiin yhdessä elokuvia. Jo silloin tykkäsin psykologisista trillereistä, ja sain jo yllättävän nuorena katsella sellaisia yhdessä äidin tai siskojen kanssa. Näissä elokuvissa ei ollut raakaa väkivaltaa, vaan jännitys ja pelko rakennettiin psykologialla pelaten: musiikilla, valoilla, varjoilla ja silloisten näyttelijöiden eleillä ja ilmeillä menetti usein yöunensa.

Listasin omat suosikit kultaisen 90-luvun parhaista trillereistä. Mukaan livahti myös pari yksilöä aikajanan ulkopuolelta, mutta tarpeeksi läheltä kuitenkin. Tästä lähtee!

Fatal Attraction (1987)

Aloitetaanpa kasarileffalla, joka me katsottiin itse asiassa juuri viime viikolla. Äärimmäisen creepy leffa, ennen kaikkea siksi, että Glenn Close vetää aivan pirullisen pelottavan roolisuorituksen varatun miehen viettelevänä kaistapäänä. Näin myöhemmin ajatellen on ihme, että olen ylipäätään ”selvinnyt” tästä elokuvasta ilman suurempia traumoja silloin joskus 90-luvulla. Tosin muistan, että kylpyhuonekohtaus ja  Closen mielipuolinen hymy jäivät kyllä kummittelemaan silloinkin erittäin pitkäksi aikaa. Löytyy Netflixistä.

Sleeping With the Enemy (1991)

Kylpyhuoneen tasainen pyyherivistö  ja eineshyllyn aakkostetut rivit menevät nurin, kun Julia Roberts päättää feikata kuolemansa ja karata väkivaltaisen aviomiehensä luota kohti parempaa elämää. Hyvin perinteinen juonen kehittyminen, jonka lopussa odottaa armoton hyvän ja pahan välinen lopputaistelu. Jännitystä nostatetaan loppua kohden, mutta tietysti täysin ennalta-arvattavasti. Miksei leffojen pahikset muuten ikinä ysärileffoissa kuole siihen ensimmäiseen laukaukseen?

The Hand That Rocks the Cradle (1992)

Jokaisen äidin painajainen on tietysti Peyton, miehensä ja lapsensa menetyksestä seonnut lapsenvahti, joka päättää kostaa menetyksensä harvinaisen kylmäverisellä tavalla. Tässä leffassa on aidosti yllättäviä juonenkäänteitä (toki ei enää kymmenennen katsomiskerran jälkeen…) ja Rebecca De Mornay vakuuttaa jäisellä katseellaan. Hänelle koittaa leffassa muuten suhteellisen karu loppu.

Misery (1990)

Yksi sana – tai okei, kolme: Kathy Bates ja Hobbling. Voi jestas tuo nainen osaa näytellä kamalaa akkaa. Todella erityyppinen leffa tämän listan muihin elokuviin verrattuna, mutta ansaitsee kyllä ehdottomasti paikkansa tällä listalla. Juuri elokuvan psykologinen puoli ja Annien  psykoottinen mieli nostavat kyllä kaikki ihokarvat pystyyn tätä leffaa katsellessa. Hyi.

Single White Female (1992)

Ehkä astetta vaisummat roolisuoritukset, mutta kyllä siitä 15 sentin piikkikorosta tulee  edelleen vaan tämä leffa ekana mieleen. Kaunis Bridget Fonda ottaa pahaa aavistamatta alivuokralaisen, joka lupaavan alun jälkeen osoittautuukin melko karmivaksi tapaukseksi. Ehdoton 90-luvun klassikko!

The Silence of the Lambs (1991)

Tämä nyt on selvä valinta, ehdottomasti yksi 90-luvun parhaista elokuvista missä tahansa genressä mitattuna. Tässä leffassa paha ei saa lopussa palkkaansa eikä pelastaja pelmahda paikalle hädän hetkellä. Oscarit poksahtivat Uhrilampaille jopa viidestä eri kategoriasta: parhaasta elokuvasta, parhaasta miespääosasta, parhaasta naispääosasta, parhaasta ohjauksesta sekä parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta. Eikä aika ole edelleenkään ajanut tämän ohitse, toimii täydellisesti, vaikka elokuvan teosta on jo 26 vuotta aikaa.

Basic Instinct (1991)

Yksi verisimmistä ja samalla ehdottomasti eroottisin tämän listan elokuvista. Sharon Stone hoiti homman kyllä viimeisen päälle kotiin viettelevänä ja vaarallisena vamppina. Tämä leffa pitäisi katsoa uudelleen, sillä viime kerrasta on epäilemättä kymmenen vuotta aikaa.

What lies beneath (2000)

Viimeinen leffoista meneekin jo vähän Milleniumin puolelle, mutta tämä on yksi parhaista psykologisista trillereistä kautta aikojen, ja siksi tämä oli pakko ottaa mukaan. Tässäkin on mukana ammeita, ovennarinaa ja sumua; siis hyvin perinteisiä elementtejä. Ai että, ne toimivat tässä hyvin. Puistattavan hyvä!

Puuttuuko listalta joku 90-luvun helmi? Tai onko 90-luvun jälkeen tehty oikeasti pelottavia psykologisia trillereitä? Jos on, niin kertokaa mullekin. :)

/Riikka

Joululeffat TOP 5

Joulun klassikkoelokuvia on listattu vaikka ja miten monta kertaa. Hassua on se, että listalla on usein  liuta elokuvia, joita en ole itse ikinä katsonut. Näiden joukossa on mm. klassikot, kuten Lumiukko ja  Ihmeellinen on elämä. Walking in the air tosin tulee kuunneltua joka joulu, ja monesti muulloinkin. Ehkä tuo Lumiukko pitäisi vihdoin katsoa.

Omat joulun suosikit ovat pääasiassa tuttuja jo vuuuuuosien takaa, ajalta jolloin olin vielä pieni tyttö,  ja todennäköisesti niissä on juuri siksi sitä hohtoa, jonka takia haluan katsoa ne edelleen  jouluisin. Kuulun siihen heimoon, joka voi katsoa yhden ja saman leffan vaikka 67 kertaa. Kyllä, siitäkin huolimatta että tiedän tasan tarkkaan miten vuorosanat etenevät ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta sehän ei ole se pointti, vaan se että tietää että luvassa on hyvä leffa. ;)

Pidemmittä puheitta tässä omat joulun suosikkini! Näiden ja muiden leffojen pariin kukin voi vetäytyä nyt, kun lahjat on avattu ja tutkittu, kinkku puoliksi syöty ja vielä monta vapaata edessä.

Die Hard

Se ensimmäinen osa, ehdottomasti ensimmäinen osa. Tykkään limusiininkuljettajasta, hölmöstä poliisista, tökeröistä saksalaisrooleista ja tietysti Brucesta! Toppen!

Now I have a machine gun. Ho-ho-ho. 

Bridget Jones´s diary

Bridget on aivan mahtava! Mitäpä tähän muuta lisäämään. Paitsi että miksei tämä leffa ole Netflixissä?!?

Love Actually

Lienee jokaisen naisen joululeffalistalla, niin minunkin. Tämän olen ehkä nähnytkin sen 67 kertaa. Ihana tarina siitä huolimatta ja kasassa joukko loistavia näyttelijöitä.  Mun lempparikohtaus on se kun Jamie kosii Auréliaa. Liikkis!

Home Alone

Tässäkin leffasarjassa se ykkösosa. Tätä olen tuijottanut vuodesta 1990 (tai 1991) lähtien, ja menee vieläkin joulusta toiseen. Katsoin tämän juuri viime viikolla ystävän kanssa ja huomattiin, miten hieno ysäriöverisisustus tuossa leffassa on. Nostalgiaa isolla ännällä!

Sleepless in Seattle 

Tässä leffassa on sitä jotakin – vaikka Meg Ryan on aika karsea näyttelijä. Tarina on jotenkin kotoisa, ja tässä jos missä elokuvassa on joulun ja rakkauden tunnelmaa! Toki tarina on vähän korni. Ei haittaa.

Luulen, että tänä vuonna voisin laajentaa repertuaaria näistä ikisuosikeista vähän laajemmalle, ja antaa mahdollisuuden myös leffoille, joita en ole oikeasti ikinä nähnyt ;) Olisiko suosituksia?

Still Alice

Käväisin viikonloppuna nopeasti R-kioskilla, ja ihan sattumalta tulin katsoneeksi leffahyllyä. En ole ikuisuuksiin vuokrannut ihan oikeaa levyä, koska Netflix, mutta nyt silmiin osui samantein Still Alice, jonka halusin ehdottomasti nähdä. Leffa jäi mieleeni viime talven Oscar-gaalasta, jossa Julianne Moore nappasi kyseisen leffan naispääosasta Oscarin. Olen aina pitänyt Mooresta: hyvä näyttelijä ja kauniisti ikääntyvä nainen.

Still Alice… Tässä leffassa oli erittäin mielenkiintoinen aihe, Alzheimerin tauti. Kiinnostava, mutta samalla ahdistava, sillä muistisairaus on yksi ikävimmistä taudeista, johon ihminen mielestäni voi sairastua. Tauti on järkyttävä paitsi itselle, myös lähipiirille, enkä oikein tiedä kumpi olisi pahempi: sairastua itse, ja vähitellen huomata oman muistin rappeutuminen vai seurata vierestä, kun oma äiti, veli, puoliso tai ystävä liusuu henkisesti tästä maailmasta pois.

Moore onnistui mielestä erinomaisesti kuvaamaan sitä ahdistusta, raivoa ja epätoivoa, jota tautiin sairastunut varmasti kokee. Huomata itse, ettei enää muista miksi lähti paikasta A paikkaan B, ei muista missä oman kodin vessa on tai keitä omista illallisvieraistaan on jo tervehtinyt. Millaista häpeää se itselle tuottaa ja miten läheisten hyysäys käy hermoon. Mooren vastanäyttelijä, aviomiehen roolia vetävä Alec Baldwin ei mielestäni yltänyt roolissaan kovinkaan kummoiselle tasolle, mutta miehen rooli olikin jätetty elokuvassa aika ohueksi.

Elokuvassa oli mielenkiintoista myös se, miten fiksu ja tieteellisesti ansioitunut henkilö käsitteli omaa sairauttaan ja pyrki kaikin tavoin kuntouttamaan omaa muistiaan ja olemaan itse perillä siitä, miten tauti etenee. Kaikkea ei voi silti ennakoida, suunnitella ja järkeillä, kuten elokuvassakin kävi ilmi.

Hyvää draamaa, pitkästä aikaa! Pitääköhän sitä useammin käydä vuokraamassa se aito levy, jospa niitä hyviä leffoja tulisi siten enemmän vastaan…

The Fall – Netflixin uusin löytö

Korviini kantautui parisen viikkoa sitten kehuja Netflixissä pyörivästä The Fall -sarjasta. Pikaisen googlauksen jälkeen mielenkiintoni heräsi: sarjamurhaaja, jännitystä, synkkiä salaisuuksia, luurankoja kaapissa.

Kaltaiseni hermoheikon ei totta puhuen kannattaisi katsella tällaisia sarjoja. Lopputuloksena saattaa olla valot päällä vietettyjä öitä ja lymyilyä pitkin oman kodin seiniä. Pienikin narahdus saa hypähtämään kattoon eikä ikkunasta tohdi katsella pimeällä ulos.

Tämä onkin pieni varoitus: jos äskeinen kuulosti tutulta, ja olet yksinasuva nainen, en voi suositella tätä sarjaa. Mielenrauhaa kannattaa vaalia, ja jättää sinkkunaisia vaanivan sarjamurhaajan/kiltin koti-isän mielenliikkeiden seuraaminen muille. En kai voi paljastaa juuri muuta, jotten paljastaisi liikaa.

Kissa-hiirileikin vastaparina näyttelevät Gillian Anderson ja Jamie Dornan. Vaikka sarjan tunnelma kokonaisuudessaan oli totaalisen puistattava, en osaa päättää, tekikö Dornan todella hyvän vai todella huonon roolityön. Tajusin vasta googlatessa, että kyseessähän on sama heppu, joka näyttelee itse Christian Greytä, ja näyttelijän tyyliin taitaakin kuulua tietty vähäeleisyys, vahvasti tässäkin roolissa. Anderson taas näyttelee kylmänviileää etsivää varsin vakuuttavasti.

Tämä oli karmiva sarja monellakin tasolla. Pelottava ja ahdistava, koukuttava. Oli mielenkiintoista seurata sarjaa, jossa kuvataan yhtäaikaisesti tapahtumia sekä sarjamurhaajan, tämän lähipiirin että rikosetsivien silmin. Varsinkin toinen kausi sisälsi aika paljon viipyilevää odottelua ja mitä tapahtuu seuraavaksi -odottelua, joten jäinkin kaipaamaan lisää tietoa esimerkiksi Stellan menneisyydestä – ehkä saamme tietää lisää kolmannella kaudella?

The Fall (ainakin) Netflixissä, kaudet 1 & 2.