Aihearkisto: Sarjat & leffat

Parhaat sarjat

Olen aina ollut heikkoja tv-sarjoihin. Katselin niitä paljon jo pikkutyttönä, ja silloin suosikkejani olivat Beverly Hills, Merlose Place ja Kotikatu. Sarjojen seuraaminen on vaihtunut viikoittaisesta rutiinista pääasiassa viikonloppuihin tai arki-iltoihin, kun telkkarin edessä ehtii istua useamman jakson verran.

Hyvät sarjat ja elokuvat ovat minulle elämys, ovat aina olleet. Loistavia sarjoja ja leffoja myös jaksan katsoa kerrasta toiseen, sillä hyvässä tuotannossa on sitä jotain, minkä haluaa kokea uudestaan ja uudestaan. Monista voi myös oppia uutta katsomalla ne uudelleen. Tietyt leffat vain ovat klassikkoja, toisissa taas on jotain lohdullista, rentouttavaa tai mystistä, mikä kiehtoo. Elokuvien ja sarjojen maailmaan uppoutuminen on minulle terapiaa: kuvitteellisten ihmisten ja maailmojen seuraamista, mukana elämistä, jännitystä, naurua ja surua.

Tässä omasta mielestäni parhaat sarjat, osa hyvin vanhoja, osa verrattain uusia. Ei tyhjentävä listaus edes omasta mielestäni, mutta osa niistä monista, joista pidän todella paljon.

Sisters

Tarina pähkinänkuoressa: neljä sisarusta, paljon ihmissuhdedraamaa, lopussa aina veri on vettä sakeampaa.

Ihana sarja ysäriltä, jota en ole tähän päivään mennessä ostanut dvd:nä (ei jakelua Suomessa, jenkeistä tilattuna turhan kallis). Tämä oli ihan mun lemppari ala-asteella, ja olisi hauska nähdä onko aika tehnyt tehtävänsä vai olisiko tästä kunnon nostalgiapläjäyseksi. Sarjassa seurattiin neljän sisaruksen arkea: oli tuhlaajatyttö Teddy, työholisti Frankie, pinnallinen Alex sekä vastuuntuntoinen Georgie. Hitsit, tätä sarjaa muistellessa haluaisin todellakin nähdä sen uudestaan. Psst! George Clooney alert!

Metsolat

Tarina pähkinänkuoressa: tavallisen suomalaisperheen tarina lama-ajan Suomesta. Ennen kaikkea tarina sisusta, ystävyydestä, rakkaudesta, menestyksestä, menetyksestä, anteeksiannosta ja toivosta.

Kotimainen klassikko! Ihanat näyttelijät, elämänmakuinen kässäri, lämmin tunnelma ja tietysti Metsolan Erkki, joka on ”elävä” esimerkki suomalaisesta sisusta. Todellakin mun silmissä kaikki Metsolat elää edelleen omaa elämäänsä Hoikan maisemissa ;)  Loistava ajankuva 90-luvun Suomesta.

Puhtaat Valkeat lakanat

Tarina pähkinänkuoressa: Suomalaisen tehtaanjohtajan nousu, kukoistus ja romahdus 60-luvulta 90-luvulle. Paljon viittauksia historiallisiin tapahtumiin.

Toinen kotimainen suosikki on ehdottomasti Puhtaat valkeat lakanat. Mahtava ajankuva 60-luvun Suomesta aina 90-luvulle asti. Paljon viittauksia eri vuosikymmenten historiaan, varsinkin poliittiseen. Irene oli mun suosikki. Klassikko!

Stranger Things

Tarina pähkinänkuoressa: kuvitteellisessa Hawkinsin kaupungissa  12-vuotias poika katoaa olemattomiin. Alkaa etsintä, johon sekä hänen ystävänsä, perheensä että paikallinen poliisi osallistuvat.

Uusin sarjatuttavuus, joka on vetäissyt pahemman kerran koukkuunsa. Tieteissarjat eivät usein ole niitä omia suosikkeja, mutta tähän yhdistyy niin vahvasti myös perinteistä jännitystä että ennen kaikkea viittauksia kultaiselle 80-luvulle, että en voi olla pitämättä tästä! Hatunnosto tekijöille kasarifiiliksen luomisesta ja tietysti koukuttavasta tarinasta. Sarja on myös vähän pelottava, mutta ei niin pelottava etteikö tällainen herkkis kuin minä uskaltaisi katsoa.

Breaking Bad

Tarina pähkinänkuoressa: tarina tavallisesta kemianopettajasta, joka saa tietää sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää, ja päättää hinnalla millä hyvänsä turvata perheensä taloudellisen hyvinvoinnin ennen kuolemaansa. Pitkä tie metamfetamiinin valmistajana alkakoon.

Huh huh mikä sarja, yksi parhaista ikinä! Uskomaton juonikuvio, joka kantaa kaudesta toiseen asti. Aivan mahtava näyttelijäkaarti ja loistavaa mustaa huumoria. Varsinkin partner in crime Jesse Pinkman on täysin lyömätön koko sarjan ajan.

Everwood

Tarina pähkinänkuoressa: Nallekarhun näköinen aivokirurgi saapuu perheineen pikkukaupunkiin vaimonsa kuoleman jälkeen, ja monen ihmisen kohtalo kirjoitetaan uusiksi.

2000-luvun alkupuolella tuotetun Everwoodin katsoin aikoinaan vain kerran telkkarista, mutta se on jäänyt mieleen kytemään aina näihin päiviin asti. Everwoodista on jäänyt mieleen idyllisen pikkukaupungin tunnelma ja tietysti Ephramin ja Amyn ihana teinirakkaus. Hyvän mielen tv-sarja!

Game of Thrones

Tarina pähkinänkuoressa: Winter is coming. Westerosin aatelissuvut kamppailevat seitsemän kuningaskunnan vallasta ja  kylmässä pohjoisessa vanhat taruolennot tulevat uudestaan esiin uhkaamaan koko Westerosin turvallisuutta.

Mieletön sarja niin juonikuvioiden, lavastusten, kuvauslokaatioiden kuin näyttelijöidenkin osalta. Todella, todella koukuttava juoni. Sarja sisältää paljon seksiä ja väkivaltaa, mutta Game of Thrones on mielestäni niin paljon muutakin. Sarjassa on paljon aiheita ja teemoja, joihin liittyy esimerkiksi käsitys oikeasta ja väärästä, lojaaliudesta, rikoksesta ja rangaistuksesta ja niin edelleen. Jotakin kertonee myös se, että sarjalla on laaja kansainvälinen fanikunta ja sarjan kuudennella kaudella oli kansainvälisesti yli 25 miljoonaa katsojaa.

Rimakauhua ja rakkautta

Tarina pähkinänkuoressa: Kolme pariskuntaa, joita tuuli kuljettaa Manchesterissa.

Iki-ihana brittisarja, jälleen 90-luvun helmiä! Kolmen pariskunnan yhteen nivoutuvat elämät, brittihuumori, iloa, surua. Aivan huiput roolit tässäkin, joista en osaa valita yhtä ylitse muiden. Yksi harvoista sarjoista, jota katsoessa saa sekä nauraa että itkeä vuolaasti.

Dexter

Tarina pähkinänkuoressa: Meet Dexter: miamilainen veriroisketutkija päivisin, kylmäverinen sarjamurhaaja öisin.

Muutama vuosi sitten olin pahasti koukussa Dexteriin. Varsinkin neljäs kausi oli puhdas timantti. Suurin jännitys tietysti katoaa ensimmäisen katselukerran jälkeen, mutta riittää tästä ammennettavaa toisillekin kierroksille. Oli aikoinaan sarjojen joukossa jotakin todella erilaista, ja hakee vertaistaan kyllä edelleen.

Niin sanottu elämäni

Tarina pähkinänkuoressa: Claire Danes ihastuu yläasteikäisenä Jared Letoon.

Yläasteiän vahva samaistumiskohde. Tämä oli parasta ikinä, ja vaikka aika on ehkä ajanut ohitse, olisi tämä nostalgian vuoksi ihana katsoa uudelleen! Alla suosikkikohtaukseni koko sarjasta.

Ja vielä yksi sokerina pohjalla…

Downton Abbey

Tarina pähkinänkuoressa: Tarina aatelissuvun ja heidän palvelijoidensa elämästä maalaiskartanossa Pohjois-Yorkshiressa 1900-luvun alkupuoliskolla.

Mitä voisinkaan sanoa Downton Abbeystä? Se on täydellinen. Paras kaikista on kenties Violet, Countess of Grantham. Downton Abbeyn maailmaan, jos minne voisi upottautua todellisuudelta, jos siltä tuntuu. Rakastan brittienglantia, aatelisten ja palvelusväen keskinäistä dynamiikkaa, kaikkia niitä asuja… Todellakin sarja, jonka voi katsoa aina uudelleen ja uudelleen.

Lista jatkuisi vielä useamman sarjan verran, jos mukaan laskisi kaikki suosikit. Jonnekin se raja on vedettävä, ja tässä ovat ne sarjat, jotka ensimmäisenä nousivat mieleen. Mitkä sarjat itse nostaisit tällä hetkellä parhaiden joukkoon?

Ps. katsomislistalla tällä hetkellä Mad Menin loput kaudet, samoin the Wiren. Myös näihin kahteen vahva suositus. :)

/Riikka

Parhaat trillerit tehtiin 90-luvulla

Ennen oli paremmin – ainakin jos pitää panna järjestykseen oikeasti ihokarvat nostattavia jännäreitä.

Katsoin jo nuorena paljon leffoja, itse asiassa silloin paljon enemmän kuin nykyään. Kotona keräännyttiin hyvin usein viikonloppuiltaisin telkkarin ääreen ja katsottiin yhdessä elokuvia. Jo silloin tykkäsin psykologisista trillereistä, ja sain jo yllättävän nuorena katsella sellaisia yhdessä äidin tai siskojen kanssa. Näissä elokuvissa ei ollut raakaa väkivaltaa, vaan jännitys ja pelko rakennettiin psykologialla pelaten: musiikilla, valoilla, varjoilla ja silloisten näyttelijöiden eleillä ja ilmeillä menetti usein yöunensa.

Listasin omat suosikit kultaisen 90-luvun parhaista trillereistä. Mukaan livahti myös pari yksilöä aikajanan ulkopuolelta, mutta tarpeeksi läheltä kuitenkin. Tästä lähtee!

Fatal Attraction (1987)

Aloitetaanpa kasarileffalla, joka me katsottiin itse asiassa juuri viime viikolla. Äärimmäisen creepy leffa, ennen kaikkea siksi, että Glenn Close vetää aivan pirullisen pelottavan roolisuorituksen varatun miehen viettelevänä kaistapäänä. Näin myöhemmin ajatellen on ihme, että olen ylipäätään ”selvinnyt” tästä elokuvasta ilman suurempia traumoja silloin joskus 90-luvulla. Tosin muistan, että kylpyhuonekohtaus ja  Closen mielipuolinen hymy jäivät kyllä kummittelemaan silloinkin erittäin pitkäksi aikaa. Löytyy Netflixistä.

Sleeping With the Enemy (1991)

Kylpyhuoneen tasainen pyyherivistö  ja eineshyllyn aakkostetut rivit menevät nurin, kun Julia Roberts päättää feikata kuolemansa ja karata väkivaltaisen aviomiehensä luota kohti parempaa elämää. Hyvin perinteinen juonen kehittyminen, jonka lopussa odottaa armoton hyvän ja pahan välinen lopputaistelu. Jännitystä nostatetaan loppua kohden, mutta tietysti täysin ennalta-arvattavasti. Miksei leffojen pahikset muuten ikinä ysärileffoissa kuole siihen ensimmäiseen laukaukseen?

The Hand That Rocks the Cradle (1992)

Jokaisen äidin painajainen on tietysti Peyton, miehensä ja lapsensa menetyksestä seonnut lapsenvahti, joka päättää kostaa menetyksensä harvinaisen kylmäverisellä tavalla. Tässä leffassa on aidosti yllättäviä juonenkäänteitä (toki ei enää kymmenennen katsomiskerran jälkeen…) ja Rebecca De Mornay vakuuttaa jäisellä katseellaan. Hänelle koittaa leffassa muuten suhteellisen karu loppu.

Misery (1990)

Yksi sana – tai okei, kolme: Kathy Bates ja Hobbling. Voi jestas tuo nainen osaa näytellä kamalaa akkaa. Todella erityyppinen leffa tämän listan muihin elokuviin verrattuna, mutta ansaitsee kyllä ehdottomasti paikkansa tällä listalla. Juuri elokuvan psykologinen puoli ja Annien  psykoottinen mieli nostavat kyllä kaikki ihokarvat pystyyn tätä leffaa katsellessa. Hyi.

Single White Female (1992)

Ehkä astetta vaisummat roolisuoritukset, mutta kyllä siitä 15 sentin piikkikorosta tulee  edelleen vaan tämä leffa ekana mieleen. Kaunis Bridget Fonda ottaa pahaa aavistamatta alivuokralaisen, joka lupaavan alun jälkeen osoittautuukin melko karmivaksi tapaukseksi. Ehdoton 90-luvun klassikko!

The Silence of the Lambs (1991)

Tämä nyt on selvä valinta, ehdottomasti yksi 90-luvun parhaista elokuvista missä tahansa genressä mitattuna. Tässä leffassa paha ei saa lopussa palkkaansa eikä pelastaja pelmahda paikalle hädän hetkellä. Oscarit poksahtivat Uhrilampaille jopa viidestä eri kategoriasta: parhaasta elokuvasta, parhaasta miespääosasta, parhaasta naispääosasta, parhaasta ohjauksesta sekä parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta. Eikä aika ole edelleenkään ajanut tämän ohitse, toimii täydellisesti, vaikka elokuvan teosta on jo 26 vuotta aikaa.

Basic Instinct (1991)

Yksi verisimmistä ja samalla ehdottomasti eroottisin tämän listan elokuvista. Sharon Stone hoiti homman kyllä viimeisen päälle kotiin viettelevänä ja vaarallisena vamppina. Tämä leffa pitäisi katsoa uudelleen, sillä viime kerrasta on epäilemättä kymmenen vuotta aikaa.

What lies beneath (2000)

Viimeinen leffoista meneekin jo vähän Milleniumin puolelle, mutta tämä on yksi parhaista psykologisista trillereistä kautta aikojen, ja siksi tämä oli pakko ottaa mukaan. Tässäkin on mukana ammeita, ovennarinaa ja sumua; siis hyvin perinteisiä elementtejä. Ai että, ne toimivat tässä hyvin. Puistattavan hyvä!

Puuttuuko listalta joku 90-luvun helmi? Tai onko 90-luvun jälkeen tehty oikeasti pelottavia psykologisia trillereitä? Jos on, niin kertokaa mullekin. :)

/Riikka

Joululeffat TOP 5

Joulun klassikkoelokuvia on listattu vaikka ja miten monta kertaa. Hassua on se, että listalla on usein  liuta elokuvia, joita en ole itse ikinä katsonut. Näiden joukossa on mm. klassikot, kuten Lumiukko ja  Ihmeellinen on elämä. Walking in the air tosin tulee kuunneltua joka joulu, ja monesti muulloinkin. Ehkä tuo Lumiukko pitäisi vihdoin katsoa.

Omat joulun suosikit ovat pääasiassa tuttuja jo vuuuuuosien takaa, ajalta jolloin olin vielä pieni tyttö,  ja todennäköisesti niissä on juuri siksi sitä hohtoa, jonka takia haluan katsoa ne edelleen  jouluisin. Kuulun siihen heimoon, joka voi katsoa yhden ja saman leffan vaikka 67 kertaa. Kyllä, siitäkin huolimatta että tiedän tasan tarkkaan miten vuorosanat etenevät ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta sehän ei ole se pointti, vaan se että tietää että luvassa on hyvä leffa. ;)

Pidemmittä puheitta tässä omat joulun suosikkini! Näiden ja muiden leffojen pariin kukin voi vetäytyä nyt, kun lahjat on avattu ja tutkittu, kinkku puoliksi syöty ja vielä monta vapaata edessä.

Die Hard

Se ensimmäinen osa, ehdottomasti ensimmäinen osa. Tykkään limusiininkuljettajasta, hölmöstä poliisista, tökeröistä saksalaisrooleista ja tietysti Brucesta! Toppen!

Now I have a machine gun. Ho-ho-ho. 

Bridget Jones´s diary

Bridget on aivan mahtava! Mitäpä tähän muuta lisäämään. Paitsi että miksei tämä leffa ole Netflixissä?!?

Love Actually

Lienee jokaisen naisen joululeffalistalla, niin minunkin. Tämän olen ehkä nähnytkin sen 67 kertaa. Ihana tarina siitä huolimatta ja kasassa joukko loistavia näyttelijöitä.  Mun lempparikohtaus on se kun Jamie kosii Auréliaa. Liikkis!

Home Alone

Tässäkin leffasarjassa se ykkösosa. Tätä olen tuijottanut vuodesta 1990 (tai 1991) lähtien, ja menee vieläkin joulusta toiseen. Katsoin tämän juuri viime viikolla ystävän kanssa ja huomattiin, miten hieno ysäriöverisisustus tuossa leffassa on. Nostalgiaa isolla ännällä!

Sleepless in Seattle 

Tässä leffassa on sitä jotakin – vaikka Meg Ryan on aika karsea näyttelijä. Tarina on jotenkin kotoisa, ja tässä jos missä elokuvassa on joulun ja rakkauden tunnelmaa! Toki tarina on vähän korni. Ei haittaa.

Luulen, että tänä vuonna voisin laajentaa repertuaaria näistä ikisuosikeista vähän laajemmalle, ja antaa mahdollisuuden myös leffoille, joita en ole oikeasti ikinä nähnyt ;) Olisiko suosituksia?

Still Alice

Käväisin viikonloppuna nopeasti R-kioskilla, ja ihan sattumalta tulin katsoneeksi leffahyllyä. En ole ikuisuuksiin vuokrannut ihan oikeaa levyä, koska Netflix, mutta nyt silmiin osui samantein Still Alice, jonka halusin ehdottomasti nähdä. Leffa jäi mieleeni viime talven Oscar-gaalasta, jossa Julianne Moore nappasi kyseisen leffan naispääosasta Oscarin. Olen aina pitänyt Mooresta: hyvä näyttelijä ja kauniisti ikääntyvä nainen.

Still Alice… Tässä leffassa oli erittäin mielenkiintoinen aihe, Alzheimerin tauti. Kiinnostava, mutta samalla ahdistava, sillä muistisairaus on yksi ikävimmistä taudeista, johon ihminen mielestäni voi sairastua. Tauti on järkyttävä paitsi itselle, myös lähipiirille, enkä oikein tiedä kumpi olisi pahempi: sairastua itse, ja vähitellen huomata oman muistin rappeutuminen vai seurata vierestä, kun oma äiti, veli, puoliso tai ystävä liusuu henkisesti tästä maailmasta pois.

Moore onnistui mielestä erinomaisesti kuvaamaan sitä ahdistusta, raivoa ja epätoivoa, jota tautiin sairastunut varmasti kokee. Huomata itse, ettei enää muista miksi lähti paikasta A paikkaan B, ei muista missä oman kodin vessa on tai keitä omista illallisvieraistaan on jo tervehtinyt. Millaista häpeää se itselle tuottaa ja miten läheisten hyysäys käy hermoon. Mooren vastanäyttelijä, aviomiehen roolia vetävä Alec Baldwin ei mielestäni yltänyt roolissaan kovinkaan kummoiselle tasolle, mutta miehen rooli olikin jätetty elokuvassa aika ohueksi.

Elokuvassa oli mielenkiintoista myös se, miten fiksu ja tieteellisesti ansioitunut henkilö käsitteli omaa sairauttaan ja pyrki kaikin tavoin kuntouttamaan omaa muistiaan ja olemaan itse perillä siitä, miten tauti etenee. Kaikkea ei voi silti ennakoida, suunnitella ja järkeillä, kuten elokuvassakin kävi ilmi.

Hyvää draamaa, pitkästä aikaa! Pitääköhän sitä useammin käydä vuokraamassa se aito levy, jospa niitä hyviä leffoja tulisi siten enemmän vastaan…

The Fall – Netflixin uusin löytö

Korviini kantautui parisen viikkoa sitten kehuja Netflixissä pyörivästä The Fall -sarjasta. Pikaisen googlauksen jälkeen mielenkiintoni heräsi: sarjamurhaaja, jännitystä, synkkiä salaisuuksia, luurankoja kaapissa.

Kaltaiseni hermoheikon ei totta puhuen kannattaisi katsella tällaisia sarjoja. Lopputuloksena saattaa olla valot päällä vietettyjä öitä ja lymyilyä pitkin oman kodin seiniä. Pienikin narahdus saa hypähtämään kattoon eikä ikkunasta tohdi katsella pimeällä ulos.

Tämä onkin pieni varoitus: jos äskeinen kuulosti tutulta, ja olet yksinasuva nainen, en voi suositella tätä sarjaa. Mielenrauhaa kannattaa vaalia, ja jättää sinkkunaisia vaanivan sarjamurhaajan/kiltin koti-isän mielenliikkeiden seuraaminen muille. En kai voi paljastaa juuri muuta, jotten paljastaisi liikaa.

Kissa-hiirileikin vastaparina näyttelevät Gillian Anderson ja Jamie Dornan. Vaikka sarjan tunnelma kokonaisuudessaan oli totaalisen puistattava, en osaa päättää, tekikö Dornan todella hyvän vai todella huonon roolityön. Tajusin vasta googlatessa, että kyseessähän on sama heppu, joka näyttelee itse Christian Greytä, ja näyttelijän tyyliin taitaakin kuulua tietty vähäeleisyys, vahvasti tässäkin roolissa. Anderson taas näyttelee kylmänviileää etsivää varsin vakuuttavasti.

Tämä oli karmiva sarja monellakin tasolla. Pelottava ja ahdistava, koukuttava. Oli mielenkiintoista seurata sarjaa, jossa kuvataan yhtäaikaisesti tapahtumia sekä sarjamurhaajan, tämän lähipiirin että rikosetsivien silmin. Varsinkin toinen kausi sisälsi aika paljon viipyilevää odottelua ja mitä tapahtuu seuraavaksi -odottelua, joten jäinkin kaipaamaan lisää tietoa esimerkiksi Stellan menneisyydestä – ehkä saamme tietää lisää kolmannella kaudella?

The Fall (ainakin) Netflixissä, kaudet 1 & 2.