Viikon kahvila: Café Carré

Tänä sunnuntaina pääsen esittelemään yhden kahvilasuosikeistani, Café Carrén. En tarkalleen muista, koska Carré avasi ovensa Turun Vähätorilla, mutta uskoisin, että tästä on yli vuosi, alle kaksi aikaa. Muistan selvästi kuitenkin sen, miten liiketilan ikkunassa oli kuukausitolkulla pahvi, jossa luki ”Tähän avataan pian kahvila”. Ehdin jo miettiä, että tuleeko kahvilaa lopulta ollenkaan, mutta tulihan se, ja onneksi tulikin.

cafecarre04

Carré on tilava ja ihana kahvila, jonka miljöö vetää puoleensa. Tila koostuu useammasta eri huoneesta: kahvilan perukoille pääsee rauhallisemmille paikoille, toisaalta kahvilan etuosaan voi jäädä seuraamaan Vähätorin toimintaa.

cafecarre03

cafecarre07

Valikoimassa on monipuolisesti suolaista ja makeaa, myös gluteenittomia tuotteita. Jos makeat tai tuhdimmat suolaiset eivät maistu, Carresta saa lounasaikaan myös salaattiannoksia. Irtojätskiäkin saa ympäri vuoden. 

cafecarre05

Cappuccino on mielestäni Carréssa hyvä. Ei ehkä Artin tai Bean Barin tasoinen, mutta kuitenkin tilaamisen arvoinen. Se, mitä Carréssa kannattaa kuitenkin ehdottomasti kokeilla, on haudutetut teet. Teen saa mukaansa isossa kannussa, josta riittää nautittavaa todella monen kupin verran.

cafecarre08

Carressa parasta:

  • haudutettu tee
  • paljon tilaa, jossa viihtyy.
  • hyvä kahvi
  • tuoreet croissantit
  • ihana palvelu!

Kehittämisen varaa:

  • En panisi vastaan, jos aukeasi arkisin jo kahdeksalta. Joskus olisi kiva käydä aamukahvilla.
  • Leipomotuotteet eivät havaintojen mukaan ole aina saman päivän tuotteita. Tämä ei välttämättä haittaa kaikissa leivonnaisissa, mutta esim. muffineissa kyllä.
  • Hedelmäkipot tai smoothiet toimisivat monessa tilanteessa kakkua tai suolaista piirakkaa paremmin (kehitysehdotus annettu ja otettu vastaan :))

Kaikenkaikkiaan Carré on kuitenkin yksi kivoimmista – ja millä paikalla! Kevään koittaessa kannattaa testata myös terassi.

/Riikka

cafecarre01

Cafe Carre

avoinna arkisin 10–18

la 10–17

su 11–17

Linnankatu 3 B, Turku

Mäkeen

Jos joku olisi puoli vuotta sitten sanonut, että vietän seuraavan talvilomani laskettelemassa, niin olisin sanonut että en vvvarmasti.

En ole mikään rämäpää, tai edes lähellä sitä. Kaikki vauhti, jossa onnistuminen – ja epäonnistuminen – on kiinni oman kehon hallinnasta, on äärimmäisen pelottavaa. Voin mennä huvipuiston pahimpaan kieputtimeen tai vaikka ralliauton kyytiin – kunhan joku muu ajaa ja on vastuussa. Minulla on sokea luotto muiden taitoihin, alimitoitettu omiin kykyihin.

Mutta kappas vaan, parin päivän päästä tähän aikaan olen matkalla Leville, ja viikon loman aikana on vakaa aikomus myös lasketella. Olen ollut mäessä elämäni aikana noin kolme kertaa, joista kahdesta ensimmäisestä on reippaasti yli kymmenen vuotta aikaa. En ole ollut edes normaalit sukset jalassa viiteentoista vuoteen, todennäköisesti viimeksi jollain peruskoulun pakollisella hiihtotunnilla. Että siltä pohjalta.

Omia hermoja tyynnytelläkseni kävin viikko sitten Hirvensalon laskettelukeskuksessa tunnin mittaisella laskettelun pikakurssilla. Onneksi menin: tunti oli oikeasti tosi hyödyllinen minulle, jolla ei ollut hajuakaan laskettelutekniikasta. Lasketteluni oli jo silloin 15 vuotta sitten yhtä auraamista ja syöksylaskua vuorotellen. Nyt tiedän edes teoriassa mitä pitäisi tehdä.

Kovin jännittävää tämä on silti. Pelkään niitä kaikkia lukuisia muita laskettelijoita, ja erityisesti hissejä. Voin kuvitella, mikä kaikki niissä hisseissä ja laskettelussa ylipäätään voi mennä pieleen. Bridget Jones teki aika hyvän koosteen:

Oh well. Ehkä tästä selvitään. Odotan kuitenkin malttamattomana pääsyä Lappiin, koska mä en ole ikinä käynyt Oulua pohjoisempana. Jos ei muuta, niin maisemat on takuulla mahtavat. Ja seura. Ja onhan aina afterski.

Että alamäkeen sitten vaan! Blogissa hiljenee hetkeksi, mutta kuullaan taas reilun viikon päästä. Ellen sitten hyydy mäessä ja dataile koneella mökkihöperönä koko viikkoa. Kahvilapostaukset yritän saada kuosiin ja ajastetuksi teidän iloksenne.

Ne, joita kiinnostaa perusteellinen oppitunti laskettelun tai lautailun alkeisiin: kokeilkaa ihmeessä Hirvensalon hiihtokouluja. Itse osallistuin kertakurssille, joka oli suunnattu pelkästään naisille ja kesti vain tunnin. Se oli kuitenkin aika kattava paketti aivan alkeisiin ja ainakin mulle siitä oli selvää hyötyä. Hintakaan (25€) ei päätä huimannut. Tarjolla on kuitenkin myös useamman kerran paketteja ja erilaisia kokonaisuuksia.

Throwback: vuonna 1998

Hypätään tänään vuoteen 1998, josta siitäkin on muuten jo 18 vuotta aikaa.  Voihan huokaus. Siis kahdeksanT-O-I-S-T-A vuotta. Olin tuolloin 14-vuotias tyttö. En ollut vieläkään puhjennut kukkaan.  Olin edelleen niin vaivaantunut ja ujo, että ulkoinen olemus puhui puolestaan.

Ja en, en ole laittamassa tänne kuvaa 14-vuotiaasta itsestäni. 8. luokan luokkakuvassa näytän nimittäin siltä, että olisin juuri lyönyt hanskat tiskiin elämän suhteen. Tai käynyt viisi minuuttia sitten oksentamassa. Jossain määrin vuosi 1998 taisikin kulua vahvassa epätoivossa. Sumussa.

Teini-ikäiset tytöt ovat kyllä hassu asia. Kaikki se epävarmuus, itsensä inhoaminen, ihailemiensa ihmisten mielistely, tyhmille asioille kikattaminen ja jatkuva ylianalysoiminen vie kyllä mehut kenestä tahansa. Noh, naisilla se ylianalysointi toki jatkuu hamaan loppuun asti.  Ja kai se tuomiollinen teini-ikä on vain pakko käydä läpi. Näin jälkikäteen voin onnitella itseäni, etten hairahtanut tekemään mitään ihan älyttömyyksiä, kuten potkimaan mummoja tai aloittamaan tupakoimista. Toisaalta, en ollut ikinä se rohkea teini, joka olisi uskaltanut puolustaa kiusattuja tai vastustaa vääryyttä.

Mutta siirrytään syvällisistä asioista pinnallisiin! Mainitsin jo vuoden 1997  Throwbackissa Titanicin, joka itse asiassa tuli Suomen elokuvateattereihin vasta 1998. Ja tämän elokuvan kävin tosiaan katsomassa elokuvateatterissa  jopa kahdesti. Samana vuonna elokuvateattereihin putkahti myös Armageddon, joka oli ihana lähinnä Ben Affleckin takia.

Vuodelta 1998 muistan erityisesti Demi-lehden, Spice Girlsien hajoamisen ja Radiomafian Leilan ja Annukan. Vapaa-ajasta 90% kului sarjojen, leffojen tai musiikin kuuntelun parissa, uskoisin. Siinä samassa vuodatin paperille epäilemättä todella hienoja ajatuksia ja elämänviisauksia.

Vuonna 1998 tehtiin paljon oikeasti hyvää musiikkia, jota en tosin vielä tuolloin osannut arvostaa. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin soitin levyt puhki Beastie Boysia, Massive Attackia, The Cardigansia, Manic Street Preachersia ja The Verveä.

Vuonna 1998 sen sijaan kuuntelin E-typeä, S.O.A.P.:ia  ja Ace of Basea. Eikö olekin hauskaa, että melkein kaikki 90-luvun populaarikulttuurin biisit olivat joko jumputijumputi tai sitten letkeän notkealla poika-/tyttöbändibiitillä varustettuja poppibiisejä? Vuonna 1998 yksi ehdottomasti parhaista biiseistä oli mielestäni Waldo’s Peoplen You Drive me crazy. Vitsit tätä kuunneltiin, tanssittiin ja hoilattiin satoja ellei tuhansia kertoja. Joskus oli siis myös kivaa, vaikka pääasiassa varsin ankeaa.

Tuolloin pinnalla olivat myös klassista musiikkia sivuavat Enigma ja Era, joiden kuuntelu oli jopa teini-ikäiselle aivan normaalia. Mahtui tuolle vuodelle myös maailman ärsyttävin lällätys, Emilian Big Big World.

Ja hei! Vuonna 1998 markkinoille ja varsinkin omaan kaveripiiriini eksyivät myös ensimmäiset kännykät, erityisesti 5110 vaihtokuorineen.  Silloin pelattiin matopeliä tai lähetettiin kiertoviestejä, joihin oli muodostettu joku hassunhauska kuvio kirjaimista ja numeroista. Itse en omistanut vielä 1998 kännykkää. Ei ollut Radiolinjan liittymää eikä monta markkaa maksavia tekstiviestejä. Miettikää: jokaisesta tekstiviestistä todella maksettiin aina erikseen. Silloin kaikki oleellinen mahtui siihen 160 merkkiin.

Aurinkoa kohti, sillä pikkuhiljaa myös oma elämä alkoi kirkastua vuosituhannen viimeisen vuoden saapuessa. Ensi kertaan ja vuoteen 1999,

/Riikka