Särkyykö astioita kuten elokuvissa?

Kävin katsomassa dokumenttielokuvan Äidin toive. Se oli hyvä, koskettava dokumentti. Teos oli samalta ohjaajalta kuin loistava Miesten vuoro, ja jotenkin dokumentin tunnelman kyllä tunnistikin samankaltaiseksi. En juuri ikinä itke elokuvissa, enkä tälläkään kertaa, mutta jokin sisälläni kyllä liikahti siitä huolimatta, etten ole äiti, enkä siinä mielessä kykene äitiyteen samastumaan. Dokumentissa esiteltiin äidin ja lapsen suhdetta eri maailman kolkissa, erilaisten äitien kuvaamana. Amerikkalaisäidin avaruus-diibadaabaa lukuun ottamatta tarinat olivat koskettavia ja elämänmakuisia. Kaikki  erilaisia, kaikki silti sellaisia, joita yhdisti  ehdoton, välillä kivulias ja varmasti koko kehon täyttävä äidinrakkaus.

Vaikken elokuvissa itkenytkään, niin muuten kyllä. Olen harrastanut viime aikoina sellaisia raivoitkuja, että silmät tuntuu pullistuvan päästä ja kyynelkanavat pysyvät aktiivisesti työn touhussa.  On tuntunut epäreilulta. Naapuri on varmaan miettinyt, että koirako se siellä ulisee vai hanskat tiskiin heittänyt ihmisraunio. Aineellisilta vahingoilta on silti toistaiseksi vältytty.

Mietin kerran, että mahtaako ihmiset oikeasti suutuspäissään rikkoa astioita niin kuin elokuvissa? Vaikka olisin niin raivoissani, että haluaisin heitellä lautasia, en varmasti osaisi päättää minkä lautasen sitten uhraisin, varsinkaan kun ne ovat kaikki tällä hetkellä niin kauniita. Etsisin varmaan kaapista sen, josta on lohjennut jokin pieni pala reunasta, tai joka olisi edes likainen. Kaiken tämän vaivan ja suunnittelun jälkeen astioiden paiskiminen tuskin olisi enää kovin spontaania, ja koko jutusta menisi hohto. Murehtisin varmaan sitäkin, että sitten pitää siivota koko asunto, kun pieniä lasinsiruja on koko kämppä täynnä. Pillahtaisin lasinsirujen keskellä takuulla uudelleen itkuun.

Niin että miten on, särkeekö joku astioita suutuspäissään, oikeassa elämässä? Ja voiko tällä kaavalla mitata, kuka on tunne- ja kuka järki-ihmisiä?

tähtiintähyilijät

Välillä mä mietin miten ihmiset jaksavat. Mulla on joskus, onneksi vain lyhyinä ajanjaksoina kerrallaan, vaikeuksia jaksaa, vaikka mulla on asiat oikeasti todella hyvin. Miten ihminen kestää esimerkiksi oman lapsensa kuoleman? Syöpädiagnoosin?  Vakavat onnettomuudet? Koska on pakko? Tuntuu, että romahdan jo paljon, paljon pienemmistä asioista. Ja pohdin tällaisia keskellä mustinta vuodenaikaa. Ehkäpä on vaan syytä keskittyä olemaan kiitollinen siitä mitä on, ja toivoa parasta myös tulevalle. Ja pitää as(t)iat tärkeysjärjestyksessä.

Sunnuntaita, aikamatkailua ja rutiineja

Se on taas sunnuntai ja viikko lähes paketissa. Seitsemän päivää sitten asunto näytti vielä aika paljon kaoottisemmalta, mutta nyt voi jo köllötellä lämpimän viltin alla teemuki kädessä. Isänpäiväsunnuntai on ollut ilmaltaan kerrassaan harmaa, mutta ikkunalaudalle asetellut palavat kynttilät sopivat siihen aika mainiosti.

Aloitin projektin: Downton Abbey ensimmäisestä jaksosta lähtien – siinä vasta mainio ja sydämeen osuva sarja. Juuri äsken tuli yksi monista kohtauksista, joissa Anna valmistaa lady Marya illalliselle: pukee kauniit vaatteet päälle, loihtii kampauksen ja pitää takassa tulta, jotta illallisen jälkeen lady saa vetäytyä yöpuulle palelematta. Voisiko sitä tehdä sellaisen pienen aikamatkan ja elellä jaarlin tyttärenä kaikessa rauhassa? Mitä siitä, jos aviomies valitaan puolesta, eikös se olisi oikeastaan aika kätevää? Itse asiassa kenen tahansa rooli Downton Abbeyn seinien sisällä tuntuu houkuttelevalta, sillä sisäkköjen, kamarineitien ja piikojen keskuudessa vallitsee sellainen yhteisöllisyys, joka ei nykyaikana ole enää kovin yleistä. Nykyään ollaan vaan itsenäisiä, ja itsekkäitä. Joo, matkalippu 1910-luvulle, kiitos!

Kun elämässä sattuu ja tapahtuu, niin pitää ensin huolehtia siitä, että pohja ei vuoda. Kun ei nuku, on mieli maassa, ja kun on mieli maassa, ei syö. Ja kun ei syö eikä nuku, niin siinä sitä sitten ollaankin, aivan pihalla kaikesta. Mun tavoitteet ovat tällä hetkellä harvinaisen yksinkertaisia: NUKU kahdeksan tuntia yössä. SYÖ säännöllisesti.

aamupala

Ennen kuin nämä kaksi ovat kunnossa, on turha edes suunnitella muuta. Onneksi näihin tukipilareihin on nyt sotasuunnitelmakin valmiina. Lisätueksi otan vielä tuon Onnellisuusprojektin, joka on levännyt laatikossa jo hyvän tovin. Nyt jos koskaan on aika lukea se, vaikka olen aina katsonut vähän kulmien alta kaikenlaisia self-help-kirjoja.

Onnellisuusprojekti

Tein Marille eilen aamupalaa, ja siinä samalla hän onnistui nappaamaan vähän valokuvia. Otimme kuvia myös erilaisista jumppaliikkeistä, joita uuden parveni tikkailla voi harrastaa, mutta niitä Mari ei lähettänyt mulle. Eivät ilmeisesti olleet kovin edustuskelpoisia :D  Mutta tosiaan, nuo tikkaat ovat oikein kätevät, varsinkin roikkuminen niissä tekee ihmeitä selälle.

Ehkä ne muutkin ihmeet sieltä tulevat, ajallaan.    

marraskuu 2015

Uusi koti

No niin! Muuttolaatikot on raivattu nyt varastoon, ja yksi muutto ja tavaroiden purkaminen jälleen onnistuneesti ohi. Laskeskelin, että tämä on jo kuudes asuntoni Turussa. Samalla myös yksi pienimmistä asunnoistani, mutta ehdottomasti hienoin. Huonekorkeus korvaa neliöt, ja isoilla ikkunoilla sekä oivallisella suunnittelulla tulee niitä neliöitä lisää. Jos ei mitään muuta, niin kiva asunto mulla ainakin on.

Vietin tänään vapaapäivää, ja samalla tuli tilaisuus ottaa muutama kuva, kun kerrankin olin kotona päivänvalossa.

asunto parvelta kuvattuna

Asunnossani on tosiaan tilava parvi, missä nukun yöni. Nukkuminen parvella on oikeastaan aika kotoisaa, vähän kuin lapsuuden yöt majoissa ja teltoissa (Paitsi että mä en nukkunut teltassa tai majassa lapsena. Mutta kuitenkin, noin ajatuksen tasolla). Parvi on verrattain korkealla, joten tapaturmavakuutus kannattaa olla voimassa, jos vaikka jalka lipeää kaiteella. Yllättävän nopeasti tähän ”järjestelyyn” on kuitenkin tottunut.

parvi

Karsin muuttaessa taas paljon tavaraa kierrätykseen, ja nyt iso osa jäljelle jääneestä meni suoraan varastoon, sillä en halua tukehduttaa tätä asuntoa liialla tavaralla. Jännä nähdä, kaipaanko ajan saatossa varaston tavaroista mitään. Jos en, niin siitäkin voi tehdä taas omat johtopäätöksensä. :)

Keittiökin on yksin elävälle enemmän kuin hyvä. Yksi sana: astianpesukone. Olen kiitollinen.

Keittiö02

Muita kuulumisia: Kävin aamulla vihdoin hieronnassa Vireässä, sitäkin tuli hankittua ainakin kaksi kuukautta. Varaan melkein aina 75 minuutin hieronnan, koska tuntuu, että kolme varttia tai tunti on ohi hujauksessa. Oikeasti voisin maata hierontapöydällä varmaan vaikka kolme tuntia putkeen, tosin siinä ei ehkä olisi enää järkeä. Niskani ja yläselkäni on aina enemmän tai vähemmän jumissa ja tällä kertaa hierojani otti käsittelyyn Trigger-pisteet. Triggerit ovat siis niitä lihasten kipupisteitä, joita ainakin mulla ilmeisesti on vähän siellä täällä. Niiden painelulla pyritään lieventämään lihaskipua, ja ai että, kyllä tuntui magealta, kun niitä  kipupisteitä sieltä löytyi! Toki se tuntuu hetken vähän ilkeältä, mutta toisaalta myös hyvältä :D Näitä trigger-pisteitähän voi hoitaa itsekin niillä sellaisilla rullilla, joita tuolla kaupoissa myydään. Pitäisi ehkä itsekin sijoittaa siihen rullaan, ja tehdä vaihteeksi jotakin oman hyvinvointinsa eteen. Hmm.

Uudessa kodissani kaikki muu alkaa tosian olla kunnossa, mutta muutamat jutut ovat vielä vaiheessa: tauluja ei ole seinällä eikä valaisimia katossa. Valaisimia varten joudun tosin etsimään jotkut supertikkaat, joilla pääsen tuonne viiden metrin korkeuteen. Taulujen sijoittelua pitänee miettiä hieman pidempään. Haluan seinälle ainakin naisen, Turku-taulun ja tulppaanin, mutta minne, siitä en ole vielä varma.

keittiö

Tämä vapaapäivä ei tullut muuten mitenkään kovin edulliseksi: kävin ”vähän” ostoksilla ja mukaan tarttui  lopulta useampi vaatekappale, eikä ihan halvimmalta päästä. Olin jo tovin miettinyt yhden ihanan vispipuuronpunaisen mohair-neuleen ostoa – ja nyt lopulta ostin sen. Dotsissa oli myös järjettömän hieno sinisävyinen pooloneule, mutta tämä punainen vei tällä kertaa voiton. Se sininen tosin jää kummittelemaan mieleen, samoin yksi uskomattoman kaunis villakangastakki. Dotsista kävelin kadun toiselle puolelle Elementiin ja sieltä lähti mukaan vielä  muutama, toivon mukaan vähän laadukkaampi musta paita ja yksi college. Kuukauden shoppailut olikin sitten tässä…

Oikein mukavaa alkanutta viikonloppua itse kullekin! Mä vetäydyn tänään ajoissa nukkumaan, koska univelka. Mitäs pidätte mun uudesta kodista? :)

 

Lokakuu, onneksi menit jo

Olihan lokakuu. Luojan kiitos se on tämän viikonlopun jälkeen ohi.

Ilmat olivat mitä mainioimmat. Kaunein syksy valoineen ja väreineen pitkään aikaan, tuntui kuin kaikki sadekin olisi satanut pois kesän aikana. Hyvä niin. Ainakin ajoittain upea ilma piristi synkeää mieltäni ja ajatukset vaihtuivat ahdistuksesta kirpeän syysilman ihailuun, jossa on kieltämättä sitä kuuluisaa jotakin.

Aurajoen ranta

Se muu sitten onkin ollut aika pyllystä näin suoraan sanottuna. Uuteen elämään totuttelua, mutta vielä vanhassa asunnossa – ja yksin. Välillä sitä toivoisi olevansa vähän suoraviivaisempi ihminen, jottei kaikkea tarvitsisi analysoida ihan puhki. Mutta ehkä se on osa elämää, eroa ja ennen kaikkea sitä, että on sattunut syntymään naiseksi. Että ylianalysoi, vatvoo, murehtii, valvoo ja ehkä sitten jonkin ajan päästä rauhoittuu ja saa asian käsitellyksi omassa päänupissaan. 

turku_martti

Sunnuntaina on jo uusi kuukausi, marraskuu, ja huomenna muutan uuteen asuntoon itsenäisenä naisena. Vaikka marraskuu onkin ehkä kuukausista kamalin, piilee siinä ainakin tänä vuonna toivon kipinä. Pohjalta on helppo nousta ylemmäs, joten ehkä marraskuu onkin aika jees!

Turun syksy

JEE ainakin sen takia, että muutan epäilemättä hienoimpaan asuntoon, jossa olen ikinä asunut. Näette pian kuvia. Se on valoisa, erilainen, kaunis ja upea. Tulen nukkumaan ensimmäistä kertaa elämässäni parvella. Siitä asunnosta mulla on hyvä kutina, ja sitä tässä nyt perhana kaivataankin!

Mulla on myös orastava fiilis, että olen ollut viimeisen kuukauden aikana yksi ikävä vätys ystäviäni kohtaan. Toivon, että piristyn. Tai saan edes unta. Ja että saan ruokahaluni takaisin. Se, ettei ruoka maistu on kyllä yksi elämän suurimmista köyhdyttäjistä, samoin unen puute. Rakastan molempia normaalitilanteessa. Tulkaa takaisin, pliiiis.

Nähdään marraskuussa!

 

Paluu kesään

Kun syksy on valitettavasti lopulta nostanut rumaa päätään harmaine pilvineen ja vesisateineen, voi kesään palata vaikka tämän videon kautta, jonka bongasin pari päivää sitten sattumalta Twitteristä.

Ehkä vähän, tai aika paljonkin romantisoitu Ruisrock. Liian puhdas ja ja örvellysvapaa meininki: herkät hetket riippumatossa eivät kuulosta kovin todennäköisiltä ja  teltan päälle salettiin kaatuisi joku alta aikayksikön niin, ettei siinä paljon sirkkojen sirinä kuuluisi.

Mutta sallittakoon tämä, aika kesäinen ja kiva fiilis videolla kuitenkin on. Toivottavasti piristää teidänkin päiväänne ja alkanutta viikkoa. :)