Avainsana-arkisto: elokuvat

Pikkujuttuja

Iltaa!

Olen elellyt koko viikonlopun tekemättä yhtikäs mitään. Jo koko perjantain puskin läpi vilunväristyksistä puistatellen, ja lauantaiaamuna olo olikin sitten jo täysin kuollut, tukkoinen ja kaikinpuolin inha. Peruin kaikki menoni ja virittäydyin peiton alle potemaan. Ilmeisesti se kannatti, sillä tänään olo on ollut taas parempi.

Lauantaina ohjelmaan ei siis kuulunut juuri muuta kuin teemuki, villasukat, Netflix ja sauna. Suihkussa rapsuttelin kuivuneita kantapäitäni. Kokeilkaa ihmeessä, oikea köyhän naisen jalkahieronta. Harkitsen vakavasti sellaisen vanhoille ihmisille tarkoitetun suihkutuolin hankkimista, jotta tästä autuudesta voisi vielä paremmin nauttia. Toisaalta ilman suihkutuolia tulee harjoittaneeksi myös tasapainoa, kun venkoilee toisen jalan varassa ja samalla raapii toisen käden kynsillä sen ilmassa olevan jalan jalkapohjia. Jalkapohjissahan on vaikka mitä akupisteitä (tai jotain pisteitä), joten tämä hassu rutiini on oikeasti yksi arkielämäni pelastuksista. Aika perverssiltä (ja ehkä myös vähän iljettävältä) se tässä teksissä kuulostaa. Anteeksi. Kokeilkaa silti. :)

kaskentie

Hyvin rennosti on kulunut tämäkin päivä: astuin ensimmäistä kertaa yli vuorokauteen ulos ja ihanaan syysilmaan. Ostin kauppareissulla pitkän saamattomuusjakson jälkeen uuden ripsarin, jonka huomasin kotona vialliseksi. Se pää oli vääntynyt ihan sellaiseksi käyräksi. Paria tuntia myöhemmin kiikutin ripsarin takaisin Cittarin infotiskille ja lähdin Logomoon Katjan kanssa katsomaan Idaa.

kupittaa

Ida oli pitkälti sitä mitä odotinkin: vähäeleistä, hiljaista ja mustavalkoista tarinankerrontaa. Toivoin koko elokuvan ajan, että Ida lankeaa komeaan saksofonistiin, ja ihmettelin, miksi Idan täti levitti leivän päälle paksun voikerroksen lisäksi suolaa. Vai oliko se suolaa? Ehkä leipurilla ei ollut ollut suolaa.

Leffan jälkeen pohdimme, että ehkä tällaiset hitaat elokuvat tekevät toisinaan ihan hyvää: jatkuviin ärsykkeisiin tottuneina on usein hyvin vaikea keskittyä vain olemaan ja istumaan, jos ympärillä ei satu, räjähdä ja tapahdu sata asiaa yhtä aikaa. Samasta syystä olen kävellyt jo useamman päivän töihin koskematta kännykkään kertaakaan – musiikinkuuntelusta puhumattakaan. Vaikken mikään diginatiivi olekaan, olen aivan liian paljon naimisissa puhelimeni kanssa. Yritän tietoisesti nyt vähän rajoittaa. Ainakin sen verran, että voin kävellä työmatkani rauhassa. Tekee oikeasti hyvää, ympäristön tarkkailu ilman jatkuvaa filtteriä.

Still Alice

Käväisin viikonloppuna nopeasti R-kioskilla, ja ihan sattumalta tulin katsoneeksi leffahyllyä. En ole ikuisuuksiin vuokrannut ihan oikeaa levyä, koska Netflix, mutta nyt silmiin osui samantein Still Alice, jonka halusin ehdottomasti nähdä. Leffa jäi mieleeni viime talven Oscar-gaalasta, jossa Julianne Moore nappasi kyseisen leffan naispääosasta Oscarin. Olen aina pitänyt Mooresta: hyvä näyttelijä ja kauniisti ikääntyvä nainen.

Still Alice… Tässä leffassa oli erittäin mielenkiintoinen aihe, Alzheimerin tauti. Kiinnostava, mutta samalla ahdistava, sillä muistisairaus on yksi ikävimmistä taudeista, johon ihminen mielestäni voi sairastua. Tauti on järkyttävä paitsi itselle, myös lähipiirille, enkä oikein tiedä kumpi olisi pahempi: sairastua itse, ja vähitellen huomata oman muistin rappeutuminen vai seurata vierestä, kun oma äiti, veli, puoliso tai ystävä liusuu henkisesti tästä maailmasta pois.

Moore onnistui mielestä erinomaisesti kuvaamaan sitä ahdistusta, raivoa ja epätoivoa, jota tautiin sairastunut varmasti kokee. Huomata itse, ettei enää muista miksi lähti paikasta A paikkaan B, ei muista missä oman kodin vessa on tai keitä omista illallisvieraistaan on jo tervehtinyt. Millaista häpeää se itselle tuottaa ja miten läheisten hyysäys käy hermoon. Mooren vastanäyttelijä, aviomiehen roolia vetävä Alec Baldwin ei mielestäni yltänyt roolissaan kovinkaan kummoiselle tasolle, mutta miehen rooli olikin jätetty elokuvassa aika ohueksi.

Elokuvassa oli mielenkiintoista myös se, miten fiksu ja tieteellisesti ansioitunut henkilö käsitteli omaa sairauttaan ja pyrki kaikin tavoin kuntouttamaan omaa muistiaan ja olemaan itse perillä siitä, miten tauti etenee. Kaikkea ei voi silti ennakoida, suunnitella ja järkeillä, kuten elokuvassakin kävi ilmi.

Hyvää draamaa, pitkästä aikaa! Pitääköhän sitä useammin käydä vuokraamassa se aito levy, jospa niitä hyviä leffoja tulisi siten enemmän vastaan…