Avainsana-arkisto: throwback

Throwback: vuonna 1999

Tittiditii! Millenium ja vuosituhannen loppu häämötti edessä 17 vuotta sitten. On jälleen kerran aika muistella vanhoja.

Vuosi 1999 oli monessa suhteessa merkityksellinen. Päätin peruskoulun, siirryin lukioon, tein ensimmäisen kunnollisen ulkomaanreissuni. Ainakin jonkin mittapuun mukaan elämä alkoi kunnolla.

Alkuvuosi kului vielä peruskoulussa oppivelvollisuuden viimeisiä kursseja suorittaen. Kun kevät ja kesäloma koitti, lähdin kielikurssille englantilaiseen rannikkokaupunkiin. Kolmen viikon irtiotto kotioloista alkoi pikavisiitillä Pariisissa ja jatkui muutaman päivän kuluttua Brightonissa.

Ulkomaat olivat näyttäytyneet minulle tähän hetkeen asti kiillotettuna paratiisina: kuvittelin, että ulkomailla on jotain todella paljon ihmeellisempää kuin Suomessa. Muistan vieläkin pettymyksen katkeran maun, kun pääsimme perille kapisen pariisilaishotellin huoneeseen. Kadut olivat likaisia, ruoka ihan tavallista eikä kaikki ollutkaan kuin Disneyn sadusta. Suurin kauhun hetki koitti kuitenkin vasta ensimmäisenä iltana Brightonissa, kun pääsimme isäntäperheen luokse. Perheen äiti otti meidät vastaan sätkä huulessa tupakkapilven keskellä, kokolattiamattojen kyllästämässä, törkyisessä asunnossa. Hirvitti.

Loppujen lopuksi kielikurssi oli kuitenkin oikein onnistunut ja täynnä kivoja muistoja. Kävin elämäni ensimmäisen (ja ainakin tähän asti ainoan) kerran Lontoossa, ihastuin erääseen kielikurssilla olleeseen poikaan (ei sillä että olisin uskaltanut tehdä asialle mitään), ja kirmasin tyttöjen kanssa pikkukivien täyttämällä rannalla iltamyöhään, kaikista varoituksista piittaamatta.

1999

Syksyn koittaessa aloitin lukion Loimaalla ja koulunkäyntikin oli pitkästä aikaa hauskaa, vaikkei ehkä kovin menestyksekästä. Syksy toi mukanaan ensimmäisen seurustelusuhteen, viikonloput Lallintalolla ja Goldencapin päärynäsiiderin (yök). Lalliksella kierrettiin kehää tanssilattialla, eikä kukaan valittanut, vaikka Daruden Sandstorm soi repeatilla. Daruden lisäksi autossa ja mankoissa soi Freestyler, Bad Touch ja Baby One More Time.

Vaikka tämä taitaa mennä seuraavan vuoden puolelle, on pakko nostaa yksi aikakauden parhaista biiseistä. En tiedä mahtoiko Sonique jäädä parin hitin ihmeeksi, mutta tämä on timanttia.

Niin, ja alkoihan vuosituhannen viimeisenä vuonna myös Salkkarit! Seurasin sarjaa silmä tarkkana pari ensimmäistä vuotta, lähinnä koska Saku oli niiiiiiin ihana.

Kaveripiirikin heitti vuosituhannen vaihteessa volttia suuntaan jos toiseen. Uusia tuli, vanhoja jäi, pitkälti myös lukioon siirtymisen takia. Luulen, että ne, joiden kanssa aloitin vuoden 1999, eivät olleet messissä enää seuraavana vuonna, ainakaan kovin tiiviisti.

Vuosi päättyi jossakin Loimaan suunnalla olevissa, epäilemättä hauskoissa bileissä, joiden jälkeen räjäyteltiin raketteja Loimaan torilla. Tai siis muut räjäyttelivät, minä vain katselin. En itse asiassa muista vuosituhannen vaihteesta mitään erityistä, mutta sen muistan, että vuosi 1999 oli edeltäjiään selvästi hauskempi ja iloisempi. Epävarma teini-ikä otti sykäyksen kohti itsenäisempää, itsevarmempaa ja iloisempaa elämää.

/Riikka

Throwback: vuonna 1998

Hypätään tänään vuoteen 1998, josta siitäkin on muuten jo 18 vuotta aikaa.  Voihan huokaus. Siis kahdeksanT-O-I-S-T-A vuotta. Olin tuolloin 14-vuotias tyttö. En ollut vieläkään puhjennut kukkaan.  Olin edelleen niin vaivaantunut ja ujo, että ulkoinen olemus puhui puolestaan.

Ja en, en ole laittamassa tänne kuvaa 14-vuotiaasta itsestäni. 8. luokan luokkakuvassa näytän nimittäin siltä, että olisin juuri lyönyt hanskat tiskiin elämän suhteen. Tai käynyt viisi minuuttia sitten oksentamassa. Jossain määrin vuosi 1998 taisikin kulua vahvassa epätoivossa. Sumussa.

Teini-ikäiset tytöt ovat kyllä hassu asia. Kaikki se epävarmuus, itsensä inhoaminen, ihailemiensa ihmisten mielistely, tyhmille asioille kikattaminen ja jatkuva ylianalysoiminen vie kyllä mehut kenestä tahansa. Noh, naisilla se ylianalysointi toki jatkuu hamaan loppuun asti.  Ja kai se tuomiollinen teini-ikä on vain pakko käydä läpi. Näin jälkikäteen voin onnitella itseäni, etten hairahtanut tekemään mitään ihan älyttömyyksiä, kuten potkimaan mummoja tai aloittamaan tupakoimista. Toisaalta, en ollut ikinä se rohkea teini, joka olisi uskaltanut puolustaa kiusattuja tai vastustaa vääryyttä.

Mutta siirrytään syvällisistä asioista pinnallisiin! Mainitsin jo vuoden 1997  Throwbackissa Titanicin, joka itse asiassa tuli Suomen elokuvateattereihin vasta 1998. Ja tämän elokuvan kävin tosiaan katsomassa elokuvateatterissa  jopa kahdesti. Samana vuonna elokuvateattereihin putkahti myös Armageddon, joka oli ihana lähinnä Ben Affleckin takia.

Vuodelta 1998 muistan erityisesti Demi-lehden, Spice Girlsien hajoamisen ja Radiomafian Leilan ja Annukan. Vapaa-ajasta 90% kului sarjojen, leffojen tai musiikin kuuntelun parissa, uskoisin. Siinä samassa vuodatin paperille epäilemättä todella hienoja ajatuksia ja elämänviisauksia.

Vuonna 1998 tehtiin paljon oikeasti hyvää musiikkia, jota en tosin vielä tuolloin osannut arvostaa. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin soitin levyt puhki Beastie Boysia, Massive Attackia, The Cardigansia, Manic Street Preachersia ja The Verveä.

Vuonna 1998 sen sijaan kuuntelin E-typeä, S.O.A.P.:ia  ja Ace of Basea. Eikö olekin hauskaa, että melkein kaikki 90-luvun populaarikulttuurin biisit olivat joko jumputijumputi tai sitten letkeän notkealla poika-/tyttöbändibiitillä varustettuja poppibiisejä? Vuonna 1998 yksi ehdottomasti parhaista biiseistä oli mielestäni Waldo’s Peoplen You Drive me crazy. Vitsit tätä kuunneltiin, tanssittiin ja hoilattiin satoja ellei tuhansia kertoja. Joskus oli siis myös kivaa, vaikka pääasiassa varsin ankeaa.

Tuolloin pinnalla olivat myös klassista musiikkia sivuavat Enigma ja Era, joiden kuuntelu oli jopa teini-ikäiselle aivan normaalia. Mahtui tuolle vuodelle myös maailman ärsyttävin lällätys, Emilian Big Big World.

Ja hei! Vuonna 1998 markkinoille ja varsinkin omaan kaveripiiriini eksyivät myös ensimmäiset kännykät, erityisesti 5110 vaihtokuorineen.  Silloin pelattiin matopeliä tai lähetettiin kiertoviestejä, joihin oli muodostettu joku hassunhauska kuvio kirjaimista ja numeroista. Itse en omistanut vielä 1998 kännykkää. Ei ollut Radiolinjan liittymää eikä monta markkaa maksavia tekstiviestejä. Miettikää: jokaisesta tekstiviestistä todella maksettiin aina erikseen. Silloin kaikki oleellinen mahtui siihen 160 merkkiin.

Aurinkoa kohti, sillä pikkuhiljaa myös oma elämä alkoi kirkastua vuosituhannen viimeisen vuoden saapuessa. Ensi kertaan ja vuoteen 1999,

/Riikka

Throwback: vuonna 1997

Ajattelin ensin, että olisin tehnyt näitä Throwback-julkaisuja parin-kolmen vuoden välein. Sitten aloin pohtia vuosituhannen viimeisiä aikoja. Näennäisesti lyhyt neljän vuoden ajanjakso, kaikki neljä vuotta silti tyystin erilaisia. Nykyään vuodet muistuttavat yhä enemmän toisiaan, mutta tuolloin ei todellakaan ollut sama asia olla seiskaluokkalainen kuin kasiluokkalainen. Kaikki musiikkimausta kavereihin, vaatteisiin ja sosiaaliseen statukseen saattoi vaihtua päälaelleen – siksi loikka vuodesta 1996 vuoteen 1999 tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Jatketaan siis vuodesta 1997. Siirryin  yläasteelle, lapsuudesta teini-ikään. Miten sitä 14-vuotiasta itseään nyt kuvaisi. Tasapitkä pitkä polkka, flanellipaitis koko vuoden päällä, silmissä viattomuus ja ujous, kasvoissa lapsen pyöreyttä. Ei liene vaikea uskoa, etten ollut mikään luokan raggari.

Riikka 1997

Totta puhuen yläasteikä herättää edelleen lähinnä kiusaantunutta ahdistusta. Kaikki se keskenkasvuinen lapsellisuus, epävarmuus ja vaivaantuneisuus – kuka nyt oikeasti haluaa palata tuohon aikaan edes ajatuksen tasolla?

Suurimmat sosiaaliset suhteeni muodostin vuonna 97 kirjekavereiden kanssa, joita minulla oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kymmeniä. Joka päivä kotona odotti lähes poikkeuksetta kirje tai useampi. Taisi sieltä välillä tulla joku lehtikin, MeKaks, Sinä&Minä tai Suosikki.  Tyttöporukalla kierrätettiin vihkoja, joita kutsuttiin slämäreiksi tai slameiksi. Kirjepapereihin, kyniin ja postimerkkeihin kului suuri määrä markkoja. Oli mulla sitten myös ihan oikeita kavereita. Niiden kanssa hengailtiin, hihiteltiin nurkissa, puitiin salaisuuksia ja oltiin vuoroin yökylässä.

Yhteiskunnallisesti ikimuistoisin tapahtuma vuodesta 1997 on Prinsessa Dianan kuolema. Oli sunnuntai, istuin kotini sohvalle, laitoin telkkarin päälle, ja siinä se oli. Moottoritietunneli, betoniseinät ja yksi rusinaksi musertunut auto. Seurasin uutisia silloin tarkasti, koska kuten jo aiemmin mainitsin, kuninkaallisissa oli 90-luvulla jokin taika. Jossakin varaston laatikoissa pitäisi edelleen olla kirja ”Tribute to Diana, princess of Wales”, epäilemättä myös jokin tarkoin sommittelemani leikekirja.

Telkkarista katselin Kotikatua, Teho-osastoa ja Tuttu Juttu Show’ta. Viimeksi mainitussa olin jopa yleisössä kerran, hah. Leffoista ekana tulee mieleen tietysti Titanic, jonka kävin katsomassa elokuvissa jopa kahdesti… Oli ilmeisen hyvä siis.

Vuoden 1997 musiikkimakuani kuvastaa ehkä parhaiten Apulanta ja Tehosekoitin. Vaikken ulkoiselta olemukseltani muistuttanut edes etäisesti kapinallista, pitkäsoitot Ehjä ja Köyhät syntiset soivat tiuhaan tahtiin cd-soittimessa.  Nuo yläastevuodet olivat kyllä siitäkin kummallisia, että musiikkimaku saattoi vaihtua hetkessä toiseen laidasta toiseen. Tuttuja nimiä kaikille: Spice Girls, Paradisio, Princessa, Hanson, Daze. Tuohon vuoteen mahtuu kaikkiaan älytön määrä ikivihreitä hittejä, kuten Macarena-rallatus. Alla olevan sinkun ostin kymmenellä markalla.

Ostin tuona vuonna myös cd-levyn, jonka nimi oli Tribute to Diana. Se oli täynnä hempeitä slovareita. Ei ollut paljon poikia, joiden kanssa tanssia niiden tahtiin. Vaikeaa se olisi ollutkin, ensin olisi nimittäin pitänyt uskaltaa puhua jollekin pojalle, tai edes katsoa päin.

Voi 1997, onneksi menit jo aikoja sitten.